Kun suojelemme luontoa, ilmaisemme rakkautta Luojaamme, lähimmäisiämme ja Luojan luomaa maailmankaikkeutta kohtaan.

25.8.2021

Kesä oli Suomessa poikkeuksellisen helteinen, ja ensiavussa oli ruuhkia kuumuudesta kärsivien vuoksi. Maailmassa paahde koitui hengenvaaralliseksi. Kanadassa lämpötila ylitti 50 astetta. Siellä paloi valtavia metsäalueita ja kokonaisia kyliä, samoin Kreikassa ja Turkissa. Keski-Euroopassa hukkui satoja ihmisiä heinäkuun tulvissa. Intiassa monsuunitulvat ovat suurimmat neljään vuosikymmeneen, Kiinassa ongelmat olivat samanlaisia. Aineelliset menetykset ovat mittaamattomia.

Näiden uusien katastrofien lisäksi myös vanhat kriisit ovat yhä olemassa: ilmaston lämpeneminen ja saastuminen, eliöiden sukupuutto, roskaantuvat meret, liikakalastus, myrskyt, maansortumat. Tuntuu, että maailma on ollut kytemistilassa, ja nyt se roihahti tuleen.

Suomessa koronapandemia on ehtinyt neljänteen aaltoon, ja uusi deltavariantti leviää entistä kiivaammin, vaikka leviämisolot ovat virukselle heikommat rokotusten ansiosta. Ellei pandemiaa saada hillittyä, voimme odottaa jälleen uudempaa ja vaarallisempaa varianttia.

Kriisiin havahtuminen hyvästä

Vaikka tänä kesänä tilanne on näyttänyt apokalyptiselta esinäytökseltä, hyvää on se, että ilmastokriisiin on herätty eikä päätöksenteossa enää pohdita, onko kriisiä vai ei. Tänä kesänä Euroopan Unioni siirtyi aikeista tekoihin. Siirtyminen uuteen maailmantilaan alkoi, kun päästörajoitukset kiristyivät, ja hiilineutraali yhteiskuntamme on yhä lähempänä meitä.

Syyskuun ensimmäisenä päivänä vietämme taas luomakunnan päivää, jonka ekumeeninen patriarkka Demetrios julisti kirkkovuoden ensimmäiseksi päiväksi vuonna 1989. Hän kutsui koko ortodoksista ja kristillistä maailmaa ”kantamaan joka vuosi tuona päivänä rukouksia ja anomuksia kaiken Luojalle, kiittämään luomakunnan suuresta lahjasta ja anomaan, että se varjeltuisi ja pelastuisi kaikesta pahasta”. Tämän jälkeen hänen seuraajansa patriarkka Bartolomeos on nostanut luonnonsuojelun pääteemakseen.

Arkkipiispa Leo totesi heinäkuussa, ettei yksi luomakunnan päivä vuodessa riitä vaan niitä tarvittaisiin 364 lisää. Uskon, että tämä myönteinen asenne ilmaisee koko kirkkokunnan johdon kantaa siihen, millaisen muutoksen keskellä elämme.

Pienen vähemmistökirkkomme asema on itse asiassa samanlainen kuin Suomen tilanne kansainvälisesti. Olemme vain pienen pieni osa ongelmaa, mutta me voimme olla kokoamme selvästi suurempi osa ratkaisua. Kun tiedostamme ongelman, voimme olla hyvin edistyksellisiä ortodoksisessa maailmassa.

Ortodoksiselta kirkolta edellytetään vähintään kahta asiaa. Ensiksi, että pitäydymme kirkon vanhassa perinteessä ja vaalimme sitä. Toiseksi kirkkomme tulee elää ajassa ja kyetä uudistumaan ja vastaamaan kulloisenkin yhteiskunnalliseen haasteeseen. Kuten ekumeeninen patriarkkamme on osoittanut, näiden kahden välillä ei ole ristiriitaa.

Kunnioittakaamme luontoa hartaasti

Rakkautemme ja kunnioituksemme luomakuntaa kohtaan voisi olla samankaltaista kuin rakkautemme ikoneja kohtaan. Luonto on Jumalan luomistyö, hänen luomansa ikoni. Yhtä lailla, kuten me kunnioitamme hartaasti ikoneja, samalla tavalla voisimme myös kunnioittaa ympäröivää luontoamme. Jos löytäisimme luonnon keskellä saman hartauden, joka valtaa meidät kirkossa, olisimme jo hyvin pitkällä ekologisen kriisin ratkaisussa.

Ortodoksisen kirkon ihmiskuva on äärettömän positiivinen ja sen ansiosta meillä on suuret mahdollisuudet toimia vaikeassakin tilanteessa. Myös meidät on sekä luotu Jumalan kuviksi, ikoneiksi, että kutsuttu kasvamaan Hänen kaltaisekseen. Me olemme suuri mahdollisuus, ja vaikka olemme monesti epäonnistuneet, silti meille on annettu jälleen mahdollisuus. Siksi emme voi jäädä toimettomiksi tässä ekokriisissä.

Tämä maailma on kotimme, jonka viljely ja varjelu on annettu tehtäväksemme jo luomiskertomuksessa. Ihmisen tehtävä on vaalia luomakuntaa, hallita sitä hellästi, ravita sitä ja saada se kukoistamaan.

Akatistoksessa luomakunnalle korostetaan asemaamme tässä luomakunnassa Jumalan vieraana. Herra, kuinka hyvä on olla Sinun vieraanasi: tuuli on täynnä tuoksuja, vuoret kurottavat taivaisiin, vedet ovat kuin reunaton peili, josta kultaiset valonsäteet ja kevyet pilvet kuvastuvat.

Emme omista luomakuntaa vaan olemme akatistoksen sanojen mukaan vain vierailemassa täällä. Emme suojele luontoa sen takia, että meidän on pakko, vaan siksi, että siten voimme ilmaista rakkauttamme Luojaamme, lähimmäistämme ja tätä maailmankaikkeutta kohtaan.

Ylevämpää itsemme edelle?

Kristittyinä me olemme vastuussa teoistamme. Emme voi vetäytyä sen taakse, ettei enemmistö toimi oikein. Velvollisuutemme kristittyinä on tehdä hyviä ja oikeita valintoja, vaikka jäisimme yksin valintoinemme.

Raamatussa on lukuisia esimerkkejä, jossa oikeamielinen pitää päänsä, vaikka koko muu maailma näyttäisi olevan häntä vastaan. Nooa kuunteli Jumalaa ja rakensi arkin, Mooses vei kansan luvattuun maahan nurinoista huolimatta, profeetat välittivät Jumalan viestin, vaikka kokivat ajoittain myös paljon vainoa. Marttyyrit eivät taipuneet kuolemanuhankaan edessä.

Niin, marttyyrit. Marttyyri ei niinkään tarkoita uskonsa tähden menehtynyttä, vaan sananmukaisesti todistajaa. Miksi emme todistaisi omasta uskostamme ottamalla huomioon luonnon ja suojelemalla sitä? Olemmeko valmiit luopumaan oman edun tavoittelemisesta ja asettamaan jotain ylevämpää itsemme edelle?

Ekologinen kriisi on hengellinen kriisi, vielä paremmin sanottuna ihmisyyden kriisi. Siksi meidän on ikään kuin löydettävä uudelleen ihmisyytemme ja mahdollisuutemme parannukseen. Kysyttävä: kuka minä olen ja mikä on minun tarkoitukseni tässä maailmassa? Usko on muuttunut kautta vuosisatojen, ja ehkä ekologinen elämäntapa on meidän aikamme tapa puhua Jumalasta ja elää kristittyinä.

Teksti: Ville Kiiveri Kuva: Ortodoksiviestin kuva-arkisto

TM Ville Kiiveri on Kouvolan ja Haminan toiminta-alueen pappi. Hän käsitteli teologisessa gradussaan ekologista aihetta: Pyhyyden läsnäolo luomakunnassa. Kontekstuaalis-hermeneuttinen tutkielma Maksimos Tunnustajan logosteoriasta mallina ekologisen kriisin ratkaisemiseksi. Itä-Suomen yliopisto, 2000.

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 5/21.

Kategoriat Ortodoksiviesti