Petri ja Stiina Hakonen harjoittelivat koljadoja Tapiolan kirkossa vuonna 2016.

10.12.2020

Elävimmät muistoni joulunvietosta Itä-Puolassa, Puolan ”Karjalassa”, ortodoksien perinteisellä asuinseudulla, rakentuvat musiikillisille muistikuville. Ensimmäinen niistä kimmeltää appivanhempieni seurakunnassa kuoroaitiota valaisevan ainokaisen hehkulampun valossa, kun jouluyön liturgian päättyessä varhaisina aamuyön tunteina pitkät palvelukset jo laulanut kuoro puhkeaa uudella tarmolla laulamaan joululauluja.

Lukupöydän ympäri kiertää laulajien päättymättömältä tuntuva kehä laulaen koko sydämensä pohjasta ”Nebesa sijajut, angely pojut” – ”Taivaan säteillessä enkellaulut soi, pelastuksen maailmalle Kristus toi!”

Joulupäivän iltana lähdetään vierailemaan sukulaisten luona. Luvassa on iloisen äänekäs ilta makkaroista, kaaliruoista, salaateista, kakuista ja erilaisista juomista notkuvan ruokapöydän ääressä. Ulkoeteisessä kenkiä kopistellessaan appeni aloittaa kauniilla tenorillaan ”Dobryj vechir tobi”, ”Hyvää juhlailtaa tämän talon asukkaille – riemuitkaa! Ilon viesti maailmalle: syntynyt on Vapahtaja!” Isäntäväki havahtuu lauluun ja tulee avosylin vieraita vastaan.

Kesken aterian alkaa eteisestä taas kuulua kolistelua. Joukko teini-ikäisiä kylän poikia ahtautuu ovesta sisään suuren ja värikkään paperitähden kanssa ja laulaa, enemmän tai vähemmän tunnistettavalla melodialla ”Nebo i zemlja, nebo i zemlja nyne torzhestvujut” – ”Maa sekä taivas, maa sekä taivas riemua tänään soivat. Kristus kun syntyy, Herra ilmestyy, enkelit sekä kaukaiset kuninkaat kanssa paimenten polvistuvat, ihmettä julistavat.” Saatuaan laulustaan pienen palkan he lähtevät seuraavaa taloa kohti.

Elävää perinnettä

Nämä kolme muistikuvaa kertovat siitä elävästä perinteestä, johon Suomessakin joulun alla kuultavat koljada-laulut kuuluvat. Näitä ja samantyyppisiä joulun ja uudenvuoden lauluja on laulettu Itä-Euroopan eri alueilla vuosisadasta toiseen. Perinne ulottuu Venäjältä itäisen Keski-Euroopan ja Balkanin kautta aina bysanttilaiseen perinteeseen ja Kreikkaan.

Näillä kirkon liturgisen perinteen rinnalle kansanperinteessä syntyneillä lauluilla on juuret syvällä kristinuskon varhaisissa vuosisadoissa, kun kristilliset sisällöt sulautuivat pakanalliseen perinteeseen ja kristillistivät entiset vuodenvaihteeseen liittyneet uskomukset.

Edelleenkin nämä joululaulut julistavat sanomaa syntyneestä Kristuksesta. Niissä kerrotaan uudelleen ja eri tavoin jouluevankeliumin tapahtumat: pääosassa ovat luolassa syntyvä Vapahtaja, Maria, Joosef, enkelit, paimenet, aasi ja härkä, Herodes ja itämaan kolme kuningasta sekä patriarkat ja profeetat, joiden ennustukset nyt toteutuvat.

Vaikka tuttu kertomus elävöityy ja saa uusia kuvailevia kerrostumia eri lauluissa, niiden tarkoitus on tuoda esille ilosanoma, että ”syntynyt on Jumalamme, Herramme ikuinen pelastaakseen ihmisen.” Tämä sanoma raikuu niin kirkoissa, kodeissa, kouluissa kuin supermarketeissakin iskelmälaulajien laulamana, ja se tunnistetaan osaksi omaa, arvokasta kulttuuriperimää, vaikkei se vastaisikaan kaikkien omaa uskonnollista tunnustusta.

Suomalaista pidättyvyyttä

Meillä Suomessa suhde joulun ilosanomaan on perinteisesti ollut pidättyväisempi. Meillä joulu on vuoden pimeimpänä ja kylmimpänä aikana hankien keskellä kodin lämmön juhla, ”rinnan jäitä mi liuottaa”.

Erityisesti 1800-luvulla syntyneissä joululaulujen sanoma tuntuu olevan ihmisten hyvä tahto toisiaan ja luontokappaleita, kuten varpusta, kohtaan, ja toisaalta taas surumielisyys siitä, että lapsuuden joulujen riemut joskus päättyvät – ”kerran loppuun satu joulun saa… virtaa vuolahina tuskan veet”. Itse Kristuksen syntymän tapahtumaan viitataan varsin häveliäästi: ”vain seimi, pahnat ja tähti yllä ne silmiin kalleina kangastaa” ja ”laps’ hankeen nukkuu, unhoittuu”.

Itse tähän kulttuuriin kasvaneena tunnistan siitä suomalaisen tavan suhtautua uskonelämään yleensä. Se on jotain ihmisen omaa, kallista, pakahduttavaa, johon viittaaminen ”koodikielelläkin” riittää. ”Seimi ja pahnat” sanoittavat kaiken sen, mitä jouluun sisältyy. Enempää ei ole ollut tarpeen sanoa.

Mitä salatumpi viesti, sen heikommalla perustalla on sen säilyminen aikoina, jolloin kristillinen arvoperinne ja kulttuuri ovat murtumassa. Nykypäivänä suomalaisen uskonilmaisun pidättyväisyys asettuu uuteen kontekstiin, uusiin haasteisiin, kun yhteiskunnasta pyyhitään pois kristinuskon näkyviä tunnuksia.

Joulun sanomaa esille elämässämme

Kirkkotilasta on tullut uskonnottomuuden identiteettiä loukkaava. Ristien ja uskonnollisten maalausten koetaan pelottavan lapsia. Uskonnonharjoittamisen ja hyväksyttävän rajoissa olevan kulttuuriperinnön välille piirretään millintarkkaa rajaa: ovatko ”Enkeli taivaan” ja Suvivirsi hyväksyttäviä koulujen juhlissa vai altistuuko lapsi siinä arvaamatta uskonnolliselle propagandalle?

Olemme päätyneet tilanteeseen, jossa enemmistön hiljainen uskonnollisuus joutuu yllättäen alistumaan uskontovihamielisyydelle. Tähän ei ole ajanut toisuskoisten maahanmuutto eivätkä muut uskonnot yleensä, vaan omassa keskuudessamme syntynyt tyhjiö, jossa emme ehkä itse ole parhaalla tavalla osanneet elää uskoamme julki, yhteiskuntamme ja lähimmäistemme hyväksi.

Joululauluihin kiteytyy siis eräänlainen haaste ja missio: niillä me julistamme sanomaa Kristuksesta. Meilläkin on oikeus vaatia tilaa vakaumuksellemme, ja meillä on kristittyinä kutsumus olla piilottamatta uskoamme – elää sitä todeksi niin arkisessa elämässä kuin kirkossakin.

Pian koittavana joulun juhlakautena muistakaamme siis pitää kristillistä joulun sanomaa esillä ja valaista ympäristöämme omalla olemisellamme antaen hyvän todistuksen siitä rakkaudesta, jonka ansiosta Kristus syntyi ihmisenä maailmaan.

 Teksti: TT Maria Takala-Roszczenko Kuva: Ortodoksiviestin kuva-arkisto

TT Maria Takala-Roszczenko on ortodoksisen kirkkomusiikin professori Itä-Suomen yliopistossa.

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 8/20

Kategoriat Ortodoksiviesti