Päivän pyhät

Vuoden jokaisena päivänä kirkossa muistellaan jotain pyhää tapahtumaa tai yhtä tai useampaa pyhää ihmistä. Kertomukset näistä tapahtumista sekä pyhien ihmisten lyhyet elämäkerrat on koottu Synaksarion-tekstikokoelmaan. Elämäkertatekstit ovat luettavissa taas kirkkovuoden käynnistyessä 1. syyskuuta alkaen.

Pyhien ihmisten elämäkertojen tarkoituksena on tarjota hengellisiä esikuvia kunkin ihmisen oman rukous- ja kilvoituselämän tueksi ja vahvistukseksi. Tekstit eivät ole tarkkoja historiallisia dokumentteja vaan ensisijaisesti hengellistä kirjallisuutta.

Suomen kielelle elämänkerroista on toistaiseksi käännetty kirkkovuoden ensimmäiset kymmenen kuukautta, syyskuun alusta kesäkuun loppuun saakka. Tekstit on julkaistu myös kymmenosaisena Synaksarion-kirjasarjana.

Jokainen ortodoksi on saanut nimensä jonkin pyhän ihmisen nimen mukaan. Ortodoksista nimipäivää vietetäänkin tuon pyhän ihmisen juhlapäivänä. Nimikkopyhää kutsutaan myös taivaalliseksi esirukoilijaksi tai suojeluspyhäksi.

25.4.2019

Päivän synaksario

Koko maailman tuntema pyhän evankeliumin kirjoittaja Markus kuului Herran seitsemänkymmenen apostolin joukkoon. Hän syntyi Jerusalemissa ensimmäisen vuosisadan alussa. Markus oli toiselta nimeltään Johannes ja sukua pyhälle apostoli Barnabakselle (11.6.). Hänen äitinsä nimi oli Maria, ja heidän talonsa sijaitsi Siionin vuorella[1].

Yönä, jona Juudas petollisella suudelmalla kavalsi Kristuksen ja sotilaat lähtivät viemään Kristusta pois, Markus seurasi heidän jäljessään. Hän oli kietonut ylleen ainoastaan pellavaisen liinavaatteen. Kun sotilaat ottivat hänet kiinni, Markus riistäytyi irti heidän käsistään ja pakeni paikalta alastomana jättäen vaatteen jälkeensä (Mark. 14:51–52).

Kristuksen taivaaseen astumisen jälkeen Markuksen kotitalosta tuli paikka, jossa kristityt kokoontuivat, ja eräät apostolit pitivät sitä tukikohtanaan (Ap. t. 12:12). Apostoli Pietari vieraili usein heidän talossaan. Hän piti nuoresta Markuksesta kuin omasta pojastaan ja opetti tälle uskonasioita.

Markus kulki lähetysmatkoilla pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin sekä Barnabaksen seurassa. Nöyrästi hän avusti vanhempia apostoleja ja kuunteli heidän opetuksiaan. Markus purjehti Barnabaksen ja Paavalin kanssa Kyprokselle, jossa Markus näki Paavalin Pafoksen kaupungissa tekemän ihmeen. Paavali sokaisi noidan nimeltä Barjesus Elymas, joka asusti paikallisen käskynhaltijan Sergius Pauluksen luona ja yritti estää tämän kääntymistä Kristuksen seuraajaksi. Ihmeen nähtyään käskynhaltija alkoi uskoa Kristukseen. Myöhemmin Markus ja Paavali sekä Barnabas matkustivat Pamfylian Pergeen, jossa Markus erosi heidän seurastaan ja palasi Jerusalemiin (Ap. t. 13:6­–13).

Apostoli Markus palasi Jerusalemiin, josta hän lähti uudelle matkalle Roomaan apostoli Pietarin kanssa. Roomasta hän suuntasi Egyptiin. Siellä Markus organisoi Egyptiin kristillisen seurakunnan, mistä syystä häntä kunnioitetaan Egyptin kirkon perustajana.

Myöhemmin Markus matkasi Antiokiaan, jossa hän tapasi Paavalin. Antiokiasta hän matkasi Barnabaan kanssa Kyprokselle ja palasi sieltä takaisin Egyptiin, jonne hän perusti yhdessä Pietarin kanssa useita seurakuntia. Markus matkusti myös Babylonin kaupunkiin, nykyisen Kairon alueelle. Babylonista apostoli Pietari lähetti Vähä-Aasian kristityille kirjeen, jossa Pietari kutsui apostoli Markusta pojakseen (1. Piet. 5:13).

Kun apostoli Paavali tuotiin kahleissa Roomaan, Markus oli samaan aikaan Efesoksessa, jonka piispana toimi pyhä Timoteus (4.1.). Markus ja Timoteos matkasivat yhdessä Roomaan, jossa hän kirjoitti pyhän evankeliuminsa.

Roomasta Markus palasi Egyptiin. Hän perusti Aleksandriaan kristillisen koulun. Siitä tuli tulevina vuosisatoina kuuluisa, sillä se kasvatti joukon tunnettuja kirkkoisiä ja opettajia, kuten Klemens Aleksandrialaisen, Dionysios Aleksandrialaisen (5.10.) sekä Gregorios Ihmeidentekijän (5.11.). Aleksandriassa Markus teki myös ihmeen: hänen rukoustensa kautta sokea mies sai näkönsä. Tämän seurauksena lähes kolmesataa pakanaa saapui Markuksen luo ja pyysi saada pyhän kasteen.

Markus teki lähetystyötä myös Afrikan mantereen sisäosissa. Mendessionin kaupungissa hän vapautti riivaajan vallassa olleen lapsen. Kun lapsen vanhemmat halusivat maksaa Markukselle tämän parantamisesta, hän kieltäytyi ja kehotti vanhempia antamaan rahat köyhille. Monet kaupunkilaiset kääntyivät ihmeen nähtyään kristityiksi. Markus perusti Mendessioniin kirkon sekä vihki sen palvelukseen papistoa.

Jonkin ajan kuluttua Markus sai Jumalalta näyssä kehotuksen palata matkoiltaan takaisin Aleksandriaan. Kaupungin kristityt ottivat hänet iloisina vastaan, mutta pakanat ja juutalaiset kadehtivat apostolia tämän menestyksen takia.

Eräänä vuonna pääsiäinen sattui samaan ajankohtaan kuin aleksandrialaisten pakanoiden viettämän Serapis-jumalan juhlamenot. Pääsiäisyön liturgiaa toimittamassa ollut Markus otettiin kiinni. Pakanat pahoinpitelivät Markuksen, raahasivat hänet kadulle ja heittivät vankilaan.

Vankilassa Vapahtaja ilmestyi Markukselle ja vahvisti apostoliaan, jotta tämä kestäisi edessä olevat kärsimykset. Seuraavana päivänä vihainen joukko raahasi apostolia jälleen pitkin katuja. He aikoivat viedä Markuksen oikeuteen tuomittavaksi, mutta ennen kuin he saapuivat oikeuden eteen, pyhä apostoli antoi sielunsa Herran käsiin. Kuollessaan hän sanoi: ”Sinun käsiisi Herra, minä annan sieluni.”

Kun pakanat huomasivat, että apostoli oli kuollut, he aikoivat polttaa hänen ruumiinsa. He sytyttivät tulen, mutta yllättäen kaikki pimeni. Ukkonen jyrähti ja maa järisi. Ihmisjoukko pakeni paikalta kauhuissaan jättäen Markuksen ruumiin paikoilleen.

Kristityt ottivat pyhän apostolin ruumiin ja hautasivat sen kiviseen kryptaan. Tämä tapahtui mahdollisesti 4. huhtikuuta vuonna 63. (On myös tieto, jonka mukaan apostoli Markus kuoli vasta vuoden 75 tienoilla.) Kirkossa kuitenkin vakiintui tapa muistella apostoli ja evankelista Markusta huhtikuun 25. päivänä.

Vuonna 310 pyhän Markuksen haudan päälle rakennettiin kirkko. Paikasta tuli Aleksandrian kristittyjen tärkein keskus. Kun Arabiasta tulleet muslimit alkoivat hallita Egyptiä ja sortaa kristittyjä, pyhän apostolin reliikit vietiin turvaan[2] Venetsiaan, jossa ne asetettiin pyhälle apostoli ja evankelista Markukselle pyhitettyyn kirkkoon. Vuonna 1968 osa näistä reliikeistä palautettiin Egyptiin, jossa koptilaisen kirkon piispat ja kirkkokansa ottivat ne vastaan suurin juhlallisuuksin.

Ikonografiassa evankelista Markus kuvataan toisinaan leijonana. Leijona edustaa Kristuksen kuninkaallista voimaa (Ilm. 5:5). Symboliikka on peräisin apostoli Johanneksen (Ilm. 4:7) sekä profeetta Hesekielin (Hes. 1:10) näkemistä ilmestyksistä.

Joidenkin bysanttilaisten hagiografien mukaan pyhän apostoli ja evankelista Markuksen lisäksi oli olemassa kaksi muutakin Markusta, jotka kuuluivat Kristuksen lähettämien 70 apostolin joukkoon. Nämä Markukset ovat tuntemattomampia. Heistä toista kutsuttiin niin ikään nimellä Johannes Markus (27.9.), ja toista muistellaan 30.10.


[1] Talon oletetulla paikalla on syyrialaisortodoksinen Pyhän Markuksen luostari.

[2] Siirron toteuttivat kaksi venetsialaista kauppiasta, jotka varastivat reliikit.

Keisari Zenonin kuoleman jälkeen Bysantin valtaistuimelle nousi keisari Anastasios (491–518). Elettiin aikaa, jolloin idän kirkko oli jakautunut kahtia niihin, jotka sitoutuivat Khalkedonin kirkolliskokouksen opinmääritelmään ja niihin, jotka eivät hyväksyneet sitä. Jälkimmäisiä nimitettiin monofysiiteiksi, ja heitä oli suurin osa Egyptin ja Syyrian kristityistä.

Anastasios näytti aluksi tukevan ortodoksista uskoa. Ennen kruunausta ja keisariksi voitelua hän antoi patriarkka Eufemiokselle (489–495) kirjallisen uskonvakuutuksen, missä hän sitoutui olemaan toimimatta millään tavoin Khalkedonin yleisen kirkolliskokouksen päätöksiä vastaan. Mutta hyvin nopeasti Anastasios näytti todelliset kasvonsa ja alkoi suosia monofysiittejä. Toistuvasti hän pyysi Eufemiosta luovuttamaan hänelle takaisin hänen uskonvakuutuksensa, johon patriarkka ei kuitenkaan suostunut. Lopulta hän syytti Eufemiosta vehkeilystä vihollisen kanssa käyttäen tekosyynä tämän kritiikkiä hänen jatkuvia pitkiä sotaretkiään kohtaan ja karkotti hänet patriarkan istuimelta kansan vastalauseista huolimatta.

Tämän jälkeen Konstantinopolin patriarkaksi asetettiin Makedonios, joka oli aikaisemmin ollut pappi ja Kristuksen suuren kirkon kalustonhoitaja. Hän oli patriarkka Gennadioksen veljenpoika ja tunnettu niin uskonsa kuin elämänsäkin puhtaudesta. Hänen oli pakko ensin allekirjoittaa Zenonin Henotikon-dokumentti, joka tuomitsi Khalkedonin neljännen kirkolliskokouksen sen päätösten aiheuttamien jakaantumisten vuoksi – ei siis varsinaisesti itse päätöksiä vaan niiden seuraukset. Makedonios, joka oli vakaumuksellinen monofysitismin vastustaja, tahtoi kuitenkin palauttaa kirkon ykseyden ja kutsui sen vuoksi koolle kirkolliskokouksen, joka vahvisti Khalkedonin kokouksen päätökset. Tämä toimenpide selkiytti tilannetta, mutta ei yhdistänyt kirkkoa vaan päinvastoin syvensi rajalinjoja entisestäänkin.

Keisari Anastasios oli ensin jättävinään patriarkka Makedonioksen rauhaan. Pian hän kuitenkin pyysi saada takaisin uskonvakuutuksensa, jonka Eufemios oli jättänyt seuraajansa haltuun lähtiessään maanpakoon. Myös Makedonios kieltäytyi luovuttamasta sitä ja joutui näin pysyvästi keisarin vihoihin. Anastasios oli valmis käyttämään kaikkia keinoja nöyryyttääkseen Makedoniosta. Antiokian patriarkan Severuksen myötävaikutuksella ja keisarin oman hallituksen hiljaisella suostumuksella monofysiitit saivat mahdollisuuden tulla Konstantinopolin kirkkoihin ja opettaa niissä. He myös yrittivät ilkeämielisillä syytöksillään liata patriarkan maineen. Ortodoksikristityt eivät kuitenkaan hylänneet paimentaan vaan tukivat häntä kaikin tavoin. Vuonna 510 tuhansittain kansaa munkkeja, nunnia, miehiä, naisia ja lapsiakin kerääntyi kaupungin kaduille huutamaan: “Kristiveljet ja -sisaret, nyt on tullut aika käydä marttyyrikuolemaan. Emme saa jättää isäämme vaille suojelusta tuon tyrannin armoille, joka ei ansaitse valtaistuinta!” Kuultuaan mellakasta Anastasios linnoittautui palatsiinsa. Valmistuen pakenemaan hän kutsui luokseen Makedonioksen, jonka kanssa hän ei ollut vuosiin suostunut vaihtamaan sanaakaan. Mutta vastaukseksi tähän eleeseen Makedonios vain moitti häntä hänen harhaoppisia tukevista toimistaan.

Vähän myöhemmin kun Makedonios oli virallisesti julistanut tukevansa Khalkedonin kirkolliskokouksen päätöksiä, keisari vaati häntä luovuttamaan itselleen kirkolliskokouksen alkuperäiset pöytäkirjat, jotka Makedonios oli sijoittanut Hagia Sofian kirkon alttarille. Kun pyhä patriarkka kieltäytyi luovuttamasta niitä, hänet erotettiin tehtävistään herjaavien syytteiden nojalla elokuun 6. päivänä vuonna 511. Seuraavana päivänä harhaoppiset ryntäsivät Pyhän Sofian kirkkoon toimittamaan liturgiaa patriarkan maatessa itkien kasvoillaan kirkon nurkassa. Seuraavana yönä hänet vietiin edeltäjänsä tavoin karkotukseen Khalkedoniin ja sieltä myöhemmin Eukhaitaan. Hunnien hyökkäyksen uhatessa hän pakeni lopulta Gangraan, missä hän kuoli – mahdollisesti väkivallan uhrina – huhtikuun 25. päivänä vuonna 516.

Pyhittäjä Silvester eli 1300-luvulla. Hänen elämäkertansa ei ole säilynyt ja tiedot hänestä ovat peräisin irrallisista tekstikatkelmista ja suullisesta perimätiedosta. Silvester oli yksi pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) oppilaista. Rakkaus hesykastiseen elämään syttyi hänessä jo nuorena. Hengellisen isänsä pyhittäjä Sergein siunauksella hän vetäytyi metsään Obnorajoen varrelle, jonne hän rakensi erakkokeljan. Siellä Silvester omistautui lakkaamattomalle rukoukselle. Pitkään aikaan kukaan ei tiennyt mitään hänen erakkoelämästään.

Kerran eräs paikallinen asukas eksyi metsässä ja löysi sattumalta Silvesterin erakkokeljan. Silvester oli pahoillaan kilvoituspaikkansa paljastumisesta, mutta vastaili kuitenkin miehen kysymyksiin. Hän kertoi tulleensa vuosikaudet toimeen metsässä syömällä pettua ja kasvien juuria. Mies jatkoi pian matkaansa, mutta palasi jonkin ajan kuluttua tuoden mukanaan leipää ja jauhoja.

Pian Silvesterin erakkokeljan paikka ja hänen kilvoituksensa tulivat yleiseen tietoon ja hänen luokseen alkoi tulla hengellistä ohjausta kaipaavia ihmisiä. Silvester otti heidät vastaan rakkaudella ja antoi kilvoituselämään pyrkiville siunauksen rakentaa oman keljan hänen lähelleen. Erakkojen määrän kasvaessa paikalle rakennettiin Moskovan metropoliitta Aleksin (12.2.) siunauksella kirkko ja perustettiin Kristuksen ylösnousemukselle pyhitetty luostari. Silvesteristä tuli sen ensimmäinen igumeni. Luostarin johtajana hän antoi veljestölle hyvän esimerkin rukoilijana ja väsymättömänä uurastajana.

Rakkaus hesykastiseen elämään säilyi pyhittäjä Silvesterin sydämessä. Aika ajoin hän vetäytyi luostarista metsään antautuen yksinäiseen rukoukseen. Hengellistä ohjausta kaipaavat ihmiset hakeutuivat kuitenkin sielläkin hänen luokseen ja Silvester kävi heidän kanssaan metsässä pitkiä keskusteluja. Jo hänen elinaikanaan tuo luostarin lähellä oleva metsä tunnettiin suojeltuna metsänä ja paikalliset asukkaat välittivät sukupolvelta toiselle pyhittäjän toivomuksen säästää metsä hakkuilta.

Kuolemansa edellä pyhittäjä Silvester sairastui. Hän lohdutti veljiä, jotka surivat lähestyvää eroa ohjaajastaan, sanoen: “Älkää surko, rakkaat veljeni. Kaikessa toteutuu Jumalan tahto. Pitäkää Herran käskyt. Älkää karttako ahdinkoa tässä elämässä, jotta saisitte palkkion taivaissa. Jos minulla tulee olemaan uskallus Jumalan edessä ja jos työni on Hänelle mieleen, tämä pyhä paikka ei jää tyhjäksi lähtöni jälkeenkään. Rukoilkaa vain Herraa Jumalaa ja Hänen puhtainta Äitiään, jotta pääsisitte pahan hengen kiusauksista.”

Pyhittäjä Silvester antoi henkensä Herralle noin vuonna 1379. Hänen haudallaan alkoi pian tapahtua parantumisihmeitä. Metsään paikalle, jossa hän oli keskustellut pyhiinvaeltajien kanssa, rakennettiin tsasouna. Vuonna 1645 luostarin igumeni Job antoi määräyksen kaataa puita pyhittäjä Silvesterin metsästä neuvottelematta veljestön kanssa. Heti hän menetti näkönsä ja parantui vasta kaduttuaan tekoaan ja kunnioitettuaan pyhän Silvesterin reliikkejä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.