Lasarus Jalonen vihittiin papiksi 2016. Hän työskentelee Helsingin ortodoksisen seurakunnan hallinnossa johdon sihteerinä.

7.9.2021

Helsingin ortodoksisen seurakunnan papiksi kesällä 2017 vihitty Lasarus Jalonen on kulkenut pitkän ja mutkikkaankin tien ortodoksiksi ja papin tehtävään.

Hän asui ja työskenteli pitkään Lontoossa, jossa hän tutustui ortodokseihin ja myös orientaaliortodokseihin. Ortodoksisuus kiinnosti monella tavalla. Oma kyproksenkreikkalainen kirkkoyhteisö löytyi Pohjois-Lontoosta.

– Se oli hengellinen telakoituminen alustalle, joka tuntui omalta, hän muotoilee.

Jalonen koki, että ortodoksisessa uskossa ja kirkossa avautui kuin uusi maailma.

– En ollut vuosiin ollut aktiivinen uskonnon harjoittaja, mutta äitini on ortodoksi, ja perheyhteisössämme on ortodokseja, mikä loi tuttuuden tunnetta.

Ortodoksisessa kirkossa kiehtoivat sekä perinteet että kauneus.

– Kirkkojen kauneus hämmästytti, tradition ja eri elementtien moninaisuus ja kauneus olivat kiehtovia.

Myös teologia alkoi kiinnostaa Jalosta, ja hän opiskeli ortodoksista teologiaa ortodoksisten opintojen instituutissa, joka toimii Cambridgen yliopiston alaisuudessa. Opintojen ohessa hän toimi instituutissa ohjelmakoordinaattorina ja tuotti sille veljensä Ossin kanssa kurssimate­riaaleja. Hän kävi usein myös opintomatkoilla Valamossa.

Opintoja aloittaessaan hänen suunnitelmiinsa ei kuulunut papin työ.

– Halusin palvella kirkkoa, mutta en ajatellut aluksi pappeutta.

Kysymys, johon ei voinut vastata ei

Suoritettuaan tutkinnon Cambridgessa Jalonen jatkoi tehtäviään Helsingin hiippakunnan kansliassa, jonne hän oli tullut töihin kesällä 2012. Diakoniksi hänet vihittiin neljä vuotta myöhemmin. Pappi Lasarus Jalosesta tuli, kun metropoliitta Ambrosius esitti kysymyksen, johon ei Jalosen mielestä voinut vastata kuin yhdellä tavalla.

– Esipaimen kysyi, olenko valmis ottamaan vastaan pappisvihkimyksen.

Palvelusroolinsa isä Lasarus on kokenut kirkon välineenä. Kirkko eheyttää, vahvistaa ja antaa toivoa jumalanpalveluksessa kävijöille.

Jalonen kokee solahtaneensa sujuvasti papinviittaan.

– Pappeus on istunut minulle hyvin. Pidän pyhien toimitusten toimittamisesta ja ihmisten kohtaamisesta.

– Papin työ tuo elämääni tasapainoa ja syvempää sisältöä. Koen, että kaikesta elämänkokemuksestani on paljon hyötyä papin työssä. Erityisesti elämänkokemus tuo kärsivällisyyttä ja ymmärrystä elämää ja ihmisiä kohtaan.

Etiopialainen kulttuuri ja ortodoksisuus

Lontoossa Jalonen työskenteli sosiaali­alalla muun muassa oppimisvaikeuksista kärsivien aikuisten kanssa, joille hän toimi myös avustajana oikeusjutuissa. Lisäksi hän toimi useiden vuosien ajan ammattisijaisvanhempana ja oli mukana nuorisoprojekteissa Lontoossa ja Nairobissa. Hän työskenteli myös median- ja musiikintuottajana.

Työkavereissa oli paljon maahanmuuttajataustaisia muun muassa Etiopiasta.

– Etiopialaisten yhteisölliseen kulttuuriin kuuluvat myös yhteiset ateriat, joilla ystävystyin eri aikoina Etiopiasta Britanniaan tulleiden maahanmuuttajien kanssa.

Jalonen oli musiikkitaustansa vuoksi erityisen kiinnostunut etiopialaisesta musiikista ja etenkin Etiopian 1960–1970-lukujen musiikin ja jazzin fuusiosta. Musiikki yhdisti hänet myös tulevaan vaimoonsa, joka opiskeli pianonsoiton opettajaksi Etiopiassa pyhän Yaredin musiikkikoulussa. Vaimo on Etiopian ortodoksi.

– Pyhä Yared oli etiopialainen 500-luvun säveltäjä, joka loi pohjan Etiopian ortodoksisen kirkon liturgialle, johon nykyinen liturginen veisu ja koreografia edelleen perustuvat.

Tällaisia tietoja Etiopian ortodoksisesta kirkosta harva suomalainen tietää. Isä Lasarus on tottunut siihen, ettei Suomessa tunneta Etiopian ortodoksista kirkkoa.

– Isoin väärinkäsitys lienee se, että Etiopian ortodoksit eivät ole kopteja, joilla viitataan Egyptin ortodokseihin. Etiopian ortodoksisella kirkolla on ehtoollisyhteys muiden orientaaliortodoksisten kirkkojen mutta ei meidän ortodoksisen kirkkomme kanssa.

Orientaaliortodoksisiin kirkkoihin kuuluvat Egyptin koptiortodoksikirkko, Antiokian syyrialais-ortodoksinen kirkko, Armenian, Etiopian ja Eritrean ortodoksiset kirkot sekä Intian syyrialais-malankarinen kirkko.

– Nykyään ortodoksisten kirkkojen välillä ei ole enää kristologista dilemmaa. Näkemyserot voisivat olla jo sovitettavissa, sillä esimerkiksi paikallisia pyhiä ja käytäntöjä on kaikkialla. Raamit eivät saisi olla tärkeämpiä kuin sisältö.

Helsingissä Etiopian tewahedo-ortodokseja on muutamia satoja. Etiopian ortodoksisen kirkon tapahtumia on järjestetty usein Kulttuurikeskus Sofiassa.

Suuri vastuu ja velvollisuus

Pappina Jalonen puhuu mielellään kristityn vastuusta, johon Kristus velvoittaa.

– Auttaminen ja lähimmäisestä huolehtiminen on meidän kaikkien kristittyjen velvollisuus. Jokaisen tulee miettiä, millä tavalla konkreettisesti toteuttaa elämässään lähimmäisenrakkautta. Rakkauden teot eivät ole vain papin tai kirkon vastuulla, Jalonen sanoo.

Hän muistuttaa, että lähimmäisenrakkaus on moninaista: lähimmäisen kuuntelemista, kohtaamista tai vaikkapa naapuriapua lasten harrastuksiin kuljettamisessa.

Jalosta mietityttää se, asetammeko me kynnyksiä itsellemme tai muille.

– Joku saattaa ajatella, että on iso kynnys lähteä kirkkoon, jos on hoitanut uskonasioitaan huonosti. On tärkeää muistaa, että Kristusta voi aina lähestyä.

Opinnäytetyössään Englannissa Jalonen vertaili Suomen ortodoksisen kirkon ja alkukirkon hallintoa toisiinsa.

– Meillä Suomessa on demokratian periaatteet, mutta vain muutama prosentti seurakuntalaisista käyttää äänioikeuttaan kirkon vaaleissa. Alkukirkossa kaikki olivat mukana päätöksenteossa.

Jalonen on huolissaan tutkimustuloksista, joiden mukaan monilla kirkosta eroamisen syynä on ulkopuolisuuden tunne.

– Kirkko tarvitsee kaikenlaisia ihmisiä, Kristus kutsuu kaikkia. Kristuksen kirkon pitää olla helposti lähestyttävissä. Vaikka meillä on hienot kirkot ja jumalanpalvelusmenot ja kirkoissa kultaa Jumalan kunniaksi, emme ole emmekä saa olla korkean kynnyksen korkea kirkko vaan kutsuva ja vastaanottava.

Teksti ja kuva: Päivi Arvonen

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 5/21.

Kategoriat Ortodoksiviesti