9.3.2023

Maaliskuun yhdeksäntenä päivänä pyhä Kirkko kunnioittaa Sebasteian marttyyrien muistoa. Liciniuksen vainoissa kärsineet neljäkymmentä Kristukseen uskovaa soturia jäivät ensimmäisten vainojen viimeisten kärsijöiden joukkoon.

Juhlapäivän kirkkoveisut elävästi kuvastavat tämän marttyyrien nelikymmenikön kärsimysten tien, jonka he kulkivat tunnustettuaan uskonsa Kristukseen:

Katsoessaan kidutukset nautinnoiksi pyhät marttyyrit riensivät hyiseen järveen ikään kuin kesän lämpöön ja sanoivat: ”Älkäämme kavahtako talvista säätä, niin vältämme helvetin peljättävän tulen. Palakoon jalka karkeloidakseen iankaikkisesti. Vaipukoon käsi noustakseen Herran puoleen. Älkäämme säälikö kuolevaa luontoa. Valitkaamme kuolema, niin saamme voittoseppeleet Kristus Jumalalta, meidän sielujemme Pelastajalta.” 

Kristityiksi tunnustautuneita suostuteltiin luopumaan uskostaan ja uhraamaan epäjumalille. Jumalaa rakastavien hengen sotureiden pitäydyttyä uskossaan, ohjattiin heidät talven kylmyydessä läheisen järven vesiin, jonka vierelle oli lämmitetty sauna houkutukseksi niille, jotka olivat valmiit luopumaan uskostaan. Puolustaen totuutta ja vanhurskautta soturit pysyivät vahvoina, mutta eivät kuitenkaan kaikki:

Riemuiten pahuuden ruhtinas tempasi Eedenistä neljänkymmenen joukosta langenneen, niin kuin kurjan Juudaksen kahdentoista joukosta. 

Yksi neljästäkymmenestä, veden kylmyyttä kestämättä, joutui kiusauksen valtaan ja ilmoitti luopuvansa Kristuksesta.

Niin vartijoiden sallittua hänen nousta järvestä, hän kiiruhti lämmittelemään. Hänen helpotuksensa kuitenkin osoittautui lyhytaikaiseksi, sillä hänen ruumiinsa ei kestänyt lämpötilan äkillistä muutosta.

Yhden luovuttua uskostaan jäi nelikymmenikkö vajaaksi, kunnes jumalallisen ilmestyksen saaneena yksi vartiosotilaista näki neljänkymmenen marttyyriseppeleen laskeutuvan taivaasta kolmekymmentäyhdeksän yhä kylmyydessä kärsivän uskontunnustajan päiden ylle, yhden jäädessä luopumuk-sen seurauksena vaille kantajaansa.

Marttyyrien uskosta vakuuttuneena vartija tunnustautui kristityksi ja täydentäen nelikymmenisen joukon hän astui kylmään veteen kuollakseen yhdessä kristivelijensä kanssa. Näin hän täytti kilvoituksen, josta Vapahtajastaan luopunut ja ajallisen elämän valinnut sotamies oli kieltäytynyt:

Elämän rakastaja kuoli rientäes-sään sielun turmelevaan kylpyyn, mutta hyvä Kristuksen rakastaja veisasi näkemänsä innoittamana marttyyrien kanssa ikään kuin turmeluksettomuuden kylvyssä: Kii-tetty olet Sinä, meidän isiemme Ju-mala! 

Pyhien marttyyrien juhlaa vietetään poikkeuksetta suuren ja nelikymmen-päiväisen paaston aikana, mikä on erityisen osuvaa heidän lukumääränsä vuoksi. Kuitenkin marttyyrien kärsimyskertomuksessa on myös syvällisempi opetus – erityisesti nyt saavuttaessamme puolimatkaa tiellämme kohti Vapahtajan kärsimyksiä ja ylösnousemusta.

Pyhät marttyyrit kärsimyksillään aina kehottaa meitä vahvuuteen uskossamme ja toivossamme Kristukseen. Sebasteian marttyyrien esikuva antaa meille saman opetuksen, lisäten siihen erityisen näkökannan viettämäämme paastokauteen: Se, että lähdemme paaston taipaleelle, ei vielä itsessään takaa meille osaa Kristuksen omille valmistetuista kirkkauden seppeleistä.

Jos onnistummekin noudattamaan Kirkon säätämää paastoa – pidättäytymään paastoon sopimattomista ruoista, välttämään pahaa, elvyttämään rukouselämäämme, tekemään hyvää lähimmäisillemme, auttamaan tarpeessa olevia – olemme toki lähteneet Kristuksen viitoittamalle tielle ja meillä on toivoa siitä, että voimme apostolin tavoin lausua: Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni (2. Tim. 4:7). Mutta me emme ole vielä perillä.

Nelikymmenikön joukosta yksi astui Kristuksen viitoittamalle vaikealle tielle, mutta ihmissuvun vihollisen viettelemänä luopui siitä, valiten aistillisen mukavuuden. Mutta saatana, joka on ollut murhaaja alusta asti (Joh. 8:44), osoitti jälleen luontonsa, ja näennäinen helppous koitui kuolemaksi.

Helppoa on ajatella, että olemme jossakin vaiheessa kilvoitustamme saavuttaneet ”tyydyttävän tilan”: että olemme paastonneet niin ja niin monta päivää Jumalalle mieluisasti, joten voimme tyytyä vähempään koittavilla viikoilla. Tällaisen ajattelun sijaan tuleekin meidän omien ansioittemme sijaan pitää katseemme alituisesti kiinnitettynä siihen, mitä kohti matkaamme: ristiinnaulittua Vapahtajaa ja kivellä sinetöityä hautaa, jossa lepää itse Elämä. Ja niin, muistaen mihin valmistaudumme, tulee meidän kysyä itseltämme: Mikä vielä estää minua otollisesti lähestymästä tuota peljättävää ja elämää kantavaa leposijaa? Mikä minut yhä vieläkin erottaa Jumalasta? Mistä luopumalla tai mitä lisäämällä olisin nykyistä parempi kristitty?

Marttyyrien muisto suo voimaa myös kaikille heille, jotka eivät ehkä aiempina vuosina ole päässeet alkuunkaan paastomatkalla kohti Golgatan peljättäviä tapahtumia: paaston alku on saattanut jäädä huomaamatta, maalliset kiireet tai huolet ovat ehkä vähentäneet intoa lähteä tälle matkalle tai paastokilvoitus ei muutoin päässyt juurtumaan osaksi kristillistä elämää.

Lohdullisena esikuvana näemme sotamiehen, joka rakkautensa ja toivonsa Kristukseen panneiden marttyyrien uskon vaikutuksesta otti omaksensa Kristuksen osoittaman kapean tien, ja otti marttyyrin verikasteen kylmässä vedessä.

Ken siis on paaston tielle lähtenyt, älköön kiusausten ja vaikeuksienkaan kohdatessa veltostuko ja luopuko siitä, mitä on kilvoituksellaan saavuttanut. Sillä turmeluksen kylpy – paastosta luopuminen, kaikkinainen ajallinen mukavuus ja näennäinen nautinto – on makea syödä, mutta syötynä muuttuu katkeraksi. Sen sijaan jatkakoon niiden kolmenkymmenenyhdeksän innolla kunniallisesti sitä, minkä on aloittanut, jottei hänen oma nelikymmenikkönsä jäisi vajaaksi ja vaille kunnian seppelettä.

Ken puolestaan ei paaston tielle ole valmistautunut eikä ehkä matkaan lähtenyt, älköön hän joutuko epätoivon valtaan, älköönkä enää lykätkö tälle taipaleelle lähtemistä! Koskaan ei ole liian myöhäistä ryhtyä paastoon, sillä myös yhdennellätoista hetkellä työhön ryhtyneet Jumala palkitsee – ja ainoastaan toimeen ryhtymättömyys on esteenä paastoviikkojen tai -päivien omistamisessa Kristuksen kärsimysten kohtaamiseen valmistautumiselle. Pääsiäisyönähän kyllä kuulemme Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarnassa lohdulliset sanat liittyen paastoon ja Jumalan armeliaisuuteen: Aikomuksenkin Hän hyväksyy. Aikomuksen tulee kuitenkin olla todellinen, ja juuri nyt on tuo oikea hetki (vrt. 2. Kor. 6:3) valjastaa aito aikomuksemme ja ryhtyä toimeen!

Näinä valmistautumisen viikkoina pitäkäämme kirkkaana mielessämme matkamme päämäärä: Vapahtajan kohtaaminen – Hänen, joka oli valmis meidän tähtemme kärsimään ja kuolemaan.

Mistä siis olemme valmiit Hänen tähtensä luopumaan, jotta valmistautuneina saisimme nähdä Hänen kirkkaan ylösnousemisensa päivän, ja jotta kestävinä paastossa – hengellisessä turmeluksettomuuden kylvyssä – yhdessä nyt muistamamme nelikymmenikön kanssa saisimme veisata meille valmistetusta autuaallisuudesta osallisina: Kivuliasta on jäykistyminen, hirveä kärsimänne ankara kylmyys, mutta suloinen paratiisi, sillä nyt meitä lämmittää patriarkka Abrahamin helma iankaikkisissa asunnoissa.

Joosef Vola

Itä-Helsingin alueen pappi

Teksti on julkaistu Myllypuron kappelin Luomaton Valkeus tiedotuslehtisessä. Lehden voi lukea kokonaisuudessaan Itä-Helsingin ortodoksit ry:n sivuilla sekä kappelin sivuilla pdf-tiedostona. Lehtinen jaetaan lisäksi Myllypuron kappelissa ja sen voi myös tilata kotiin maksamalla ennakkoon postimaksun. 

Lue neljästäkymmenestä marttyyrista myös päivän Synaksarionissa.