Maria Turtschaninoff: ”Kirjailijan ammatti oli hauras haave.”

Kun Maria Turtschaninoff oli viisivuotias, hän kieltäytyi päiväunista. Päiväkodin muiden lasten nukkuessa Marian mielikuvitus lähti lentoon itse kirjoitetuissa tarinoissa. Yksi ensimmäisistä kertomuksista oli nimeltään Den modiga påjken och trålen, eli vapaasti suomennettuna Rohkea poika ja troolari. Oikeasti tarina kertoi rohkeasta pojasta ja peikosta. Suunta oli selvä. Mielikuvitukselliset maailmat kiehtoivat jo tuolloin.

– Fantasia ei lapsuudessa kuulunut sanavarastooni. Pidin kuitenkin kaikesta sellaisesta, jossa oli mukana jotain muuta kuin vain tämä meidän maailmamme, sanoo Turtschaninoff.

Sillä tiellä hän on edelleen. Kirjailijalta on julkaistu fantasiaromaanit Arra, Anaché, Helsingin alla, Maresi ja Naondel. Kaksi viimeksi mainittua kuuluvat Punaisen luostarin kronikoita -sarjaan, jonka kolmas ja viimeinen osa Maresin voima ilmestyi hiljattain. Neljä vuotta sitten Turtschaninoff palkittiin Maresi-teoksesta Finlandia Junior -palkinnolla.

– Se oli henkilökohtaisesti tärkeä tunnustus ja valoi minuun uskoa. Suomenruotsalaisena kirjailijana on vaikeaa saavuttaa suomenkielisiä lukijoita. Maresi sai palkinnon myötä paljon julkisuutta ja se saavutti suomenkielisiä lukijoita ihan toisella tavalla kuin aiemmat kirjani.

Hauraasta haaveesta todeksi

Finlandia Junior merkitsi paljon myös kirjailijan kansainväliselle uralle. Punaisen luostarin kronikoita on saanut lentävän lähdön ulkomailla. Brittiläinen elokuvayhtiö Film4 osti Maresin elokuvaoikeudet vuonna 2016, ja trilogian kahden ensimmäisen osan käännösoikeudet on myyty yli kahteenkymmeneen maahan.

Kaikki tämä olisi kuitenkin jäänyt tapahtumatta, ellei Turtschaninoff olisi antanut itselleen lupaa kirjoittaa fantasiaa. Teini-ikäisenä hän ajatteli, että fantasiakirjallisuus on lapsellista.

– Aloin fantasian sijaan kirjoittaa ”oikeita” tarinoita. Niistä teksteistä tuli huonoja ja tylsiä.

Lopulta Turtschaninoff löysi takaisin kertomisen iloon. Kirjoittamisesta tuli jälleen hauskaa, kun hän salli itsensä käyttää mielikuvitusta teksteissään. Tärkeää oli myös oivaltaa, että kirjoittamista pitää opetella siinä missä kaikkea muutakin. Hän halusi kirjailijaksi niin suuresti, että ihannoi ammattia odottaen valmiin idean tipahtavan syliin taivaalta.

– Odotin, että ihme tapahtuisi. En ymmärtänyt, että kirjoittamistakin täytyy harjoitella.

Ennen ryhtymistä kokopäiväiseksi kirjailijaksi Turtschaninoff työskenteli radiotoimittajana. Se oli luonteva valinta, koska ammatti oli hänelle tuttu. Vanhemmat työskentelivät toimittajina. Haaveammatista ei kuitenkaan voinut varsinaisesti puhua. Oikean unelmansa Turtschaninoff kätki tarkoin. Toimittajan työ oli hämäystä, jotta kukaan ei saisi tietää, mitä hän todella halusi.

– Kirjailijan ammatti oli niin hauras haave, että se tuntui lähes tavoittamattomalta. Ymmärsin myös, että minulla on oltava jokin työ, koska on ansaittava elanto.

Helpointa on keksiminen

Ensimmäinen romaani, De ännu inte valda, ilmestyi vuonna 2007. Se ei kuitenkaan ollut Turtschaninoffin ensimmäinen kirja. Vuotta aiemmin hän oli jo julkaissut äitinsä Christine Saarukan kanssa keittokirjan Min mat och mammas. Turtschaninoff on ollut kokopäiväinen kirjailija jo kymmenen vuotta.

Tyypillistä kirjailijan työpäivää ei ole. Turtschaninoffin ihanteena on, että hän saisi mennä aamulla tietokoneen ääreen kirjoittamaan pariksi tunniksi ja muu päivä kuluisi kirjailijan oheistöitä tehden. Se tarkoittaa muun muassa vastaamista sähköposteihin ja matkalaskujen tekoa.

– Ihanteeni olisi, jos voisin suoraan sängystä mennä tietokoneen ääreen tekemättä ensin mitään muuta. Lapsi pitää kuitenkin saada aamulla kouluun, ja itsekurinikaan ei ole aina parhaimmillaan.

Turtschaninoffille kirjoittamisessa vaikeinta on saada paperille se, minkä hän haluaa sanoa tismalleen niin kuin hän sen haluaisi sanoa. Helpointa kirjoittamisessa on keksiminen. On hauskaa, kun kaikki on vielä avoinna ja tarinasta voi tulla mitä vain. Tarina ei kuitenkaan ala viedä Turtschaninoffia mukanaan, vaan hän pitelee aina ohjaksia käsissään. Sen hän myöntää, että tarina voi yllättää hänet.

– Ikään kuin ratsastaisin hevosella, joka päättää yllättäen hypätä ojan yli. Pyrin rakentamaan tarinalle niin hyvät raamit ja maailman, että tarina saa herätä eloon raamien sisällä. Sen jälkeen yritän ohjailla tarinaa mahdollisimman vähän.

Osa kirjailijoista suunnittelee tarkasti luku luvulta kirjojensa sisällön. Se ei tunnu Turtschaninoffista luontevalta työskentelytavalta. Jos hän tekisi niin, työstä tulisi tylsää. Kirjailija myös epäilee, ettei hänen tietoinen minänsä osaa keksiä niin hyviä käänteitä kuin alitajuinen minä.

– Kun alitajuinen minäni saa tilaa, silloin tarina pystyy yllättämään minut ja toivon mukaan lukijankin.

Inhimillinen kirkko

Kirjailijan sukunimi on isän, radio- ja TV-toimittaja Peter Turtschaninoffin peruja. Sama sukunimi on myös Maria Turtschaninoffin lapsella, joka on kastettu ortodoksiseen kirkkoon. Nimi kantaa mukanaan suvun ortodoksista kulttuuriperintöä. Peter-isän isovanhemmat olivat aatelista sukua Venäjältä. He tulivat Suomeen vallankumouksen myötä.

Kulttuuriperinnön vaaliminen on Turtschaninoffille tärkeää, vaikka hän suhtautuu ortodoksisuuteen myös kriittisesti. Hän näki vuosia sitten Tennispalatsissa Athos-vuoresta kertovan näyttelyn ja ärsyyntyi näkemästään. Näyttely oli kiehtova, mutta samaan aikaan kirjailija mietti, miten voi olla mahdollista, että Euroopassa on paikka, jonne naiset eivät pääse.

Turtschaninoff alkoi pohdiskella, mitä tapahtuisi, jos asetelman kääntäisi toisinpäin. Niin sai alkunsa menestysromaani Maresi. Syntyi kirja, jossa on saari, jonne miehiltä on pääsy kielletty.

Nyt kirjailijasta tuntuu, että näyttelystä ärsyyntyminen oli osittain oireilua siitä, että hän ei tuntenut lapsena itseään tervetulleeksi kirkkoon. Kouluajoilta Turtschaninoff muistaa, miten uskonnonopetusryhmän pojat saivat olla ponomareina jumalanpalveluksissa, mutta hänelle ei ollut roolia.

– Se tuntui siltä, etten päässyt mukaan rituaaliin. Minulle tarjottiin kuoroa, mutten osaa laulaa, joten se ei ollut vaihtoehto.

Tästä huolimatta ortodoksinen kirkko on Turtschaninoffin mielestä hyvin inhimillinen. Kirkon armollisuus on kaunista ja puhuttelevaa.

– Ihminen saa olla heikko ja epäonnistua. Se on inhimillistä.

Teksti ja kuva: Saara Kallio

 

Lue koko juttu 6/18-numerosta täällä