Päivän sana 
Päivän pyhät 
Helsingin metropoliitta Ambrosius vihki diakoni Johannes Lahtelan papiksi Uspenskin katedraalissa toimitetun praasniekkaliturgian yhteydessä 15. elokuuta.
Johannes Lahtela palvelee ensijaisesti seurakunnan Järvenpään kirkossa. Hänet vihittiin diakoniksi lokakuussa 2015.
Helsingin hiippakunnan perinteen mukaisesti papiksi vihittävä Johannes Lahtela piti liturgian yhteydessä puheen:
Korkeasti Pyhitetty isä esipaimen, Kristuksessa rakkaat veljet ja sisaret.
Pienenä poikana muistan leikkineeni erikoista leikkiä. Olin sotilas ja tehtävänäni oli ristiinnaulita vihollisia. Voikukat edustivat vihollisia ja piikkilanka-aita edusti ristiä. Pitkät voikukat, viholliset, olivat mukavia ristiinnaulittavia kun nämä sai lävistettyä monesta kohtaa. Seuraavana päivänä pystyi ihmettelemään kuivettuneita voikukkia piikkilanka-aidalla ja vahtia, ettei kukaan pääsisi pakoon. Joku taisi herätä henkiinkin.
Ristiinnaulitsijasta ristiinnaulittavaksi
Olen kokenut monta kuolemaa tässä elämässä. Lapsuuden kuolema, nuoruuden kuolema, läheisten kuolemat ja sisäinen kuolema. Olen kokenut sellaista elämisen vimmaa, että meinasi henki lähteä. Etsin niin kiihkeästi elämää, että kohtasin kuoleman. Sain kokea myös sisäisen ylösnousemuksen ihmeen. Kun on kokenut kertaalleen kuoleman, osaa arvostaa elämää. Voiko olla mitään tärkeämpää pohdittavaa kuin elämä, kuolema ja ylösnousemus? Ei voi! Juuri tästä syystä rakastan Kirkkoamme niin paljon.
Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlan myötä olemme kristinuskon ytimessä: Ylösnousemuksen ihmeessä. Poikansa Kristuksen tavoin myös Jumalansynnyttäjän, Marian, tyhjällä haudalla koettiin ihmetystä.
Kuolema ei ole loppu
Olette katsoneet minut kelvolliseksi palvelemaan pyhää Kirkkoamme pappina.
Koen suurta riemua, että tällaisena juhlana, tässä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumiselle omistetussa katedraalissa, saan astua pappeuden mysteeriin. Pappeus on yksi ortodoksisen kirkon sakramenteista. Ortodoksinen kirkko sakramentteineen on mahdollistanut ja edelleen mahdollistaa, että voin pitää kiinni ylösnousemuksen ihmeestä. Kuolleista herääminen, ylösnousemuksen ihme on minulle todellisuutta tänään – tässä ja nyt.
En voi jäädä voivottelemaan maailman, toisten ihmisten tai oman sieluni tilaa: Ylösnousemuksen riemu läpäisee kaiken pimeyden.
Viime vuosien aikana olen saanut ihmetellä ortodoksisen Kirkkomme sekä traditiomme syvyyttä erityisesti perheeni kanssa ja kautta. Lapsissa on sisäänrakennettu ylösnousemuksen riemu. Isänä ja aviomiehenä koen olevani etuoikeutettu, että perheeni on saanut kasvaa Kirkkomme kauneuden keskellä. Vasta kun on vuosia käynyt säännöllisesti Kirkkomme palveluksissa, ymmärtää miksi näin kannattaa tehdä. Kun on myös kokemus, ettei vuosiin ole minkäänlaista kosketusta mihinkään kirkkoon, tietää eron.
Tämä on tärkeä kysymys: Miksi käydä kirkossa? Kysymystä voi lähestyä myös toisenlaisesta, fyysisestä näkökulmasta: Miksi ihminen kuntoilee, käy esimerkiksi kuntosalilla? Voi hetkeksi aikaa pysähtyä miettimään mitä ihmiselle tapahtuu, mikäli hän lopettaa liikkumisen, kuntoilun. Fyysinen kunto rapistuu ja riski sairastua kasvaa. Näin on myös hengellisen kunnon laita: sisäistä kuntoa on jollain tavoin ylläpidettävä. On pysyttävä liikkeessä pysyäkseen elossa. On uskallettava valmistautua kuoleman jälkeiseen aikaan.
Ortodoksisen kirkon voi käsittää hengellisenä kuntosalina: rukoilu ja Jumala-yhteyden tietoinen vaaliminen on kovaa työtä, missä ei ole luvassa edistystä yhdessä päivässä. Hengellisen elämän hyöty tulee koetuksi vasta sitten kun on riittävästi harjoitellut. Jos Kirkko on kuin kuntosali, tällöin pappia voi pitää hengellisenä valmentajana. Kirkon palveluksiin osallistuminen ja henkilökohtaisen rukouselämän vaaliminen on kuin laittaisi salivaatteet päälle ja menisi kuntosalille nostelemaan painoja. Kirkkomme palvelusten kautta pysyy osallisena sisäisen ylösnousemuksen riemusta ja mahdollisuudesta. Oma todellinen kunto paljastuu vasta yhteisössä ja yhteisön kautta. Itselleen on aina sokea, apua tarvitaan.
Mitä ihmettä kukaan moderni ihminen tekee mitään millään ylösnousemuksella ja tietoisella Jumala-suhteen vaalimisella? Esimerkiksi raitistuneille alkoholisteille tai narkomaaneille on elintärkeää ylläpitää juuri hengellistä kuntoa. Tällöin Jumala-suhteen vaaliminen on konkreettinen elämän ja kuoleman kysymys. Lääkkeet ja terapia eivät ole ratkaisseet viime vuosikymmeninä räjähdysmäisesti kasvanutta globaalia addiktio-epidemiaa. Hengelliset menetelmät ovat tuottaneet tulosta – ortodoksinen kirkko on yksi vaihtoehto. Vertaistuen ja ortodoksisen hengellisyyden avulla on onnistuttu kasvattamaan alkoholistin raitistumisen toipumismahdollisuuksia.
Tieni ortodoksiseen kirkkoon on ollut kaikkea muuta kuin suora. En ole syntymäortodoksi – olen sukumme ensimmäisiä ortodokseja. Vielä 20 vuotta sitten naureskelin uskovaisille, papeista nyt puhumattakaan. F.M. Dostojevski, eletty elämä ja sisäinen jano ajoivat eteenpäin. Dostojevski kirjoittaa Karamazovien veljeksissä munkista, Aljošasta (käännös: Martti Anhava): ”Hän astui tälle tielle vain siksi, että yksin tuo tie järkytti häntä ja osoitti ihanteellisen suunnan hänen pimeydestä valoon pyrkivälle sielulleen.” Näihin sanoihin kiteytyy oman polkuni ydin.
Olen saanut elämässäni toimia niin monissa eri rooleissa; opiskelijana, työttömänä, elintarvikekioskin myyjänä, hampurilaisten paistajana, näyttelijänä, automyyjänä, asiakkuusjohtajana, esiintymisvalmentajana, toimitusjohtajana, isänä, aviomiehenä…
Nyt tästä eteenpäin saan palvella Kirkkoamme pappina oman toimeni ohella. Kaikissa näissä eri yhteisöissä toimittuani ja työskenneltyäni voin tehdä yhden keskeisen havainnon: ihmisellä on taipumus luoda ihanteellinen kuva itsestään ja edustamastaan yhteisöstä. Me olemme oikeassa – Te väärässä. Minun maailmankuvani on fiksumpi. Pimeys on aina jossain muualla. Tällainen asenne on vaarallinen, kuolettava. Täytyy nähdä oma pimeys, täytyy kilvoitella ja pyrkiä valoon. On uskallettava nähdä valo toisissa, jokaisessa ihmisessä. On nähtävä oma valo, mahdollisuus valoon. Tärkeintä on rakkaus. Jumala on rakkaus.
Miten elää ja toimia niin, että paras ihmisestä tulisi esiin? Kirkon sakramentit ovat avain Jumalan kuvan kirkastamiseen jokaisessa meissä. Sakramentit tarjoavat väylän sisäisen ylösnousemuksen mahdollisuuteen jo tässä elämässä himojen kuolettamalle, salassa olevalle sisäiselle ihmiselle. Kirkossa ihminen voi kohdata Jumalan. Pappeus on mysteeri ja ydin on sakramenttien toimittamisessa, palvelemisessa. Kohtaamisessa ja kuuntelemisessa.
Tuntien itseni ja heikkouteni, voin turvautua Kristukseen, Jumalansynnyttäjään ja kaikkiin pyhiin sekä kirkkoyhteisöömme. Yhteisö suojelee jokaista yksittäisiltä vaurioituneilta ihmisiltä. Yhteisössä ja yhteisessä rukouksessa, papin kannustamana, se paras meissä pääsee kasvamaan täyteen loistoonsa. Ilolla ja riemulla vastaan Kirkon kutsuun ja heittäydyn pappeuden tielle. Hengellisyys ei ole abstraktio. Miten voin viedä tätä ylösnousemuksen riemua käytännön teoiksi tänään?
Lämmin kiitos metropoliitta Ambrosiukselle, Kallelle, rippi-isälleni Tapio Rautamäelle, arkkimandriitta Sergeille, Valamon ja Athoksen veljestöille, Lintulan sisarille, ylidiakoni Andreakselle, kummilapsilleni, äidilleni, perheelleni, läheisilleni ja nimettömille ystävilleni.
Tänään vietettävä juhla yhdistää elävät ja kuolleet. Iankaikkinen muisto Kallelle, Ritvalle, Markulle, Rosille, Annikille, Kyllikille, Eerolle, Olaville, Timolle, Eilalle ja Kaukolle. Olette rukouksissani joka päivä.
Toivotan teille kaikille valoa, rauhaa ja rakkautta; ylösnousemuksen riemua tänä pyhänä päivänä – Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlana!
Kaikkein pyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät esirukouksillasi. Amen.
Kuva: Saara Kallio
Pappeudessa on kolme astetta, piispan, papin ja diakonin palvelustehtävät. Papin tehtävä on toimittaa pyhiä toimituksia lukuun ottamatta pappeuden sakramenttia sekä mirhavoiteen ja kirkon vihkimistä. Papin vihkimisen toimittaa piispa. Pappi voi olla avioliitossa, mutta hänen on avioiduttava ennen pappisvihkimystä.
