Joel Haahtela Piplia-lehdessä: ”Kaikki on rukousta”

Joel Haahtela, kirjailija, psykiatri, ortodoksisen kirkon ja seurakuntamme diakoni kirjoittaa tänä vuonna Piplia-lehden raamattumietiskelyt. Lehden sivuilla julkaistussa haastattelussa hän kertoo tiestään ortodoksiseen kirkkoon, työstään, rukouksen merkityksestä

” – Ihmisistä tässä ajassa puristetaan happi pois kaikista väleistä. Suorituskeskeisyys ja tehokkuuden vaatimus ovat asioita, joista ihmiset yleisesti ottaen kärsivät nykyään, kirjailija ja psykiatri Joel Haahtela kuvailee niitä syitä, miksi ihmiset yleisesti ottaen hakeutuvat hänen vastaanotolleen. Psykiatrina hän on paljon tekemisissä ihmisten murheiden kanssa.”

Kirkko ja usko tarjoaa Haahtelan mukaan tässä tärkeän vastakohdan, ajattomuuden ja rukouksen tilan, jossa voi hengähtää ja mieli voi levätä.

”Kirkko, Raamattu, usko ja rukous ovat pyhää tilaa, joissa astutaan ajattomaan aikaan. Siinä tarjotaan kontrasti tälle tiivistetylle ajalle, jota elämme. … Raamattu ja kirkko ovat sitä varten, että ihmisen ja Jumalan välinen suhde palautuisi. Kristinuskon historia piirtää kosmisesti kauniin pitkän kaaren. Ihmisellä on ikuinen kaipuu kohti Jumalaa, se on aina ollut osa ihmisyyttä paratiisista alkaen. Haluaisin myös avata kirjoituksissani jotain tästä kaaresta.”

Joel Haahtela kertoo Piplia-lehden haastattelussa myös tiestään ortodoksiseen kirkkoon. Finlandia-ehdokkaanakin ollut kirjailija alkoi tutkia kristinuskoa seitsemän vuotta sitten. Kirkkoon liittymisen jälkeen hänet vihittiin lukijaksi ja viime vuonna diakoniksi.

”Ortodoksisessa traditiossa on jatkuva ristiriita siitä, että Jumala on tässä ihan lähellä ja tuttu, mutta kuitenkin saavuttamaton mysteeri. Jumalan muistaminen usein on tärkeä ajatus. Kaikki on rukousta: työnteko, matkanteko, kirkossa palvelu, arkiset askareet ja ihan vain oleminen. Rukous ylittää ajan ja paikan ja kuolemankin rajat, Haahtela kertoo ja silittää takkinsa taskua. Siellä rukousnauha kulkee aina mukana, ja sen voi ottaa käyttöön milloin ja missä vain, vaikka kaupungilla kävellessä.”

”Ortodoksisessa traditiossa on jatkuva ristiriita siitä, että Jumala on tässä ihan lähellä ja tuttu, mutta kuitenkin saavuttamaton mysteeri. Jumalan muistaminen usein on tärkeä ajatus. Kaikki on rukousta: työnteko, matkanteko, kirkossa palvelu, arkiset askareet ja ihan vain oleminen. Rukous ylittää ajan ja paikan ja kuolemankin rajat.” 

Joel Haahtelan koko haastattelun voi lukea piplia.fi sivuilla.

Haahtela on myös kirjoittanut ensimmäisen raamattumietiskelynsä:  Verhon takana, tyhjyyden reunalla. Mietiskelyssä syvennytään toiseen paastoviikkoon tematiikkaan, Jumalan kuvaan, ikoniin ja siihen, miten kuvata kuvaamatonta:

”Talvi saa miettimään pimeää. Seinälläni roikkuu vanha ikoni nimeltään Odottamaton ilo. Ikoni on kuin maatuskanukke, kuva kuvan sisällä. Siinä nuorukainen polvistuu Jumalanäitiä ja Kristuslasta esittävän ikonin eteen ja saa synninpäästön. Kuvan taustalla on sivuun vedetty verho, ja verhon takana näkyy musta pieni ikkuna. Juuri tuo pieni ikkuna on ikonin suurin mysteeri, pimeys, jotain mihin emme voi nähdä. Ja jotain niin salaista, että se on pitänyt peittää verholla.”

Filosofi Immanuel Kantin mukaan havainnoillamme ja ymmärryksellämme on rajat. Tuon ymmärtämättömyyden takana on jotain, mihin emme voi päästä käsiksi, tuntematon, todellisuus sinänsä, das Ding an sich. 1500-luvulla elänyt mystikko Ristin Johannes lähestyy tuntematonta hieman toisesta kulmasta. Hänen mukaansa todellinen Jumalan tunteminen on mahdollista vasta kun on inhimillisen elämän näkökulmasta ei-mitään, nada. Vain silloin, kun jättää taakseen tahtonsa ja ymmärryksensä, raukeaa tila, jonka Jumala voi läsnäolollaan täyttää. Kuulostaa nykyihmisen korvaan melko vaikealta. 

Ristin Johannes ja Kant käsittivät molemmat inhimillisen ymmärryksen rajat ja näkivät mysteerin, jonka edessä aistit sumenivat ja sanat tuupertuivat. Astuminen tyhjyyden reunalle voi kuitenkin olla hyvin pelottava kokemus, pahimmillaan syvää lohduttomuutta, yksinäisyyttä ja epätoivoa.  

Mitä sivuun vedetty verho ikonissa tarkoittaa? Voimmeko sittenkin saada tuntemattomasta jotain tietoa? 

”Etkö sinä Filippus tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt isän”, sanoi Jeesus opetuslapselleen Filippukselle (Joh. 14:9).

Jeesuksen puhuttelussa on jotain hyvin liikuttavaa, lempeän nuhtelevaa. Niin kuin Jeesus haluaisi sanoa, että jos Filippus näkisi ja ymmärtäisi kunnolla, se voisi olla hänelle liikaa. Parempi siis ettei hän ihan ymmärrä.

Se, mitä emme voi nähdä, on muuttunut näkyväksi Kristuksen myötä. Nyt, kaksituhatta vuotta myöhemmin, tiedämme kaiken tapahtuneen ja olemme silti edelleen usein Filippuksia. Emme vieläkään tunne, emme näe, emmekä ymmärrä. Astumme tyhjyyden reunalle, tuijotamme pimeään ja alamme pelätä, unohdamme Jeesuksen sanat.

Avaan silmäni. Nuorukainen polvistuu Jumalanäidin ikonin eteen. Seison ikonin edessä, tässä maailmassa, ja ikkuna pysyy pimeänä. Mutta Kristus istuu äitinsä sylissä, hiljaa, valoisana, ja kysyy edelleen joka päivä kärsivällisesti: ”Etkö sinä Joel tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne?”

Linkki Joel Haahtelan piplia.fi – sivuilla julkaistuun tekstiin.