31.10.2019

Nykyaikana paaston käsite tahtoo kuljettaa meidät usein monisäikeisiin mielikuviin, joita hallitsevat lähes yksinomaan tietoisuus ekologisesta vastuustamme. Puhe paastosta mielletään turhan usein vain puheeksi kasvisruuan lisäämisestä, jota puolestaan perusteellaan vastuullisen kuluttajan terveelliseksi ja eettiseksi vaihtoehdoksi. Jos tarkastelemme ruoan teologiaa laajemmassa perspektiivissä, meille avautuu kristillisen ruokakulttuurin aineellinen ja vertauskuvallinen kirjo.

Tässä spektrissä ”ruokasuosituksia” Aatamille ja Eevalle annettiin jo luomiskertomuksessa: ”Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne.” Nykykielellä lausuttuna kasvisruoka on siis paratiisin ruokavaliota. Kun ihminen sitten kadotti yhteytensä Jumalaan, hän alkoi pyhän Basileios Suuren mukaan hakea nautintoa kaikkialta, myös ruoista, kuten lihan syömisestä.

Paratiisin jälkeistä aikaa hallitsivat Vanhan testamentin juutalaisen tapakulttuurin ja perinnäisuskomusten ruoka- ja puhtaussäännökset. Kristuksen seuraajat puolestaan päätyivät oman aikansa viitekehyksessä varsin radikaaliin ajatukseen uskosta sisäisenä vakaumuksena. Itse ruokasäännöksiä koskeva kritiikki ei kuitenkaan tarkoittanut, että ruoka tai yhdessä ruokailu olisivat menettäneet merkityksensä. Jos Vanhan testamentin Jumala lupasi profeetta Jesajan välityksellä kansalleen juomien ja herkkujen juhlan Siionin vuorella, osoitti Kristus voimansa monien ruoka- ja parannusihmeiden keinoin ja julisti ”kermana kakun päällä” taivaallisen pelastuksen olevan hääjuhlien riemukasta herkuttelua. Yhdessä aterioinnin arvosta kertovat Uuden testamentin monet kuvaukset ruokajuhlista, kuten myös Herramme viimeinen ateria yhdessä opetuslastensa kanssa.

Ruoka oli siis merkittävässä asemassa. Sillä oli jopa todistuksellista painoarvoa. Evankelista Luukkaan mukaan ylösnousseen Kristuksen ihmisyys paljastui ilon ja ihmetyksen vallassa olleille opetuslapsille kala-aterialla: ”He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.” Evankelista Johannes puolestaan kertoi Jeesuksen huolehtineen vielä ylösnousemuksensa jälkeen nälkäisistä opetuslapsistaan laittamalla kalat ja leivät ”tulille” valmistumaan.

Kristuksen aikalaiskulttuuriaan ravisteleva yhteisöllinen elämäntapa on kantava aate kristilliselle identiteetille. Hänen ruokapöydässään eivät istuneet vain oikeauskoiset tai yhteisön johtajat, vaan myös halveksitut publikaanit ja syntiset. Tämän aatteen saattelemana Kristukselle maistui samarialaisen naisen kaivosta nostama vesi, vaikka taustayhteisönsä juutalaiset eivät kelpuuttaneet tuota naista edes ateriayhteyteen. Uuden testamentin aterioihin liittyvä symboliikka ei tyhjene tähän.

Evankeliumien kertomana Kristuksen osa vieraanvaraisuuden kulttuurissa oli juuri vastaanottamisessa ja osallisuudessa. Se seurasi häntä viimeiselle aterialle, joka toteutui myötämielisen isännän tarjoamassa huoneistossa. Jeesuksen opetus elämän leivästä palauttaa meidät nytkin paaston aikana perimmäisten kysymysten äärelle, sillä eukaristinen asenne pitää sisällään koko ortodoksisen elämäntavan. Sen keskeinen käyttövoima kirkon kokemuksessa on askeesi. Askeesin ja kilvoitteluperinteen ylläpitäminen ei ole vain ortodoksisen kulttuuriperinnön siirtämistä, vaan itse asiassa yksi ortodoksisen kirkon tärkeimmistä tehtävistä nykymaailmassa. Askeesi on enemmän kuin vain vähään tyytymistä.

Lähimmäisenrakkauteen, rukousta unohtamatta, tähtäävä mielenmuutos hakee identiteettinsä itsensä ulkopuolelta, Jumalasta. Vain kilvoittelemalla kohti suurempaa jumalankaltaisuutta ihminen voi kurottaa siihen yhteyteen, josta eukaristia todistaa. Jos ihminen elää läheisessä jumalyhteydessä, ei mikään hänen ympärilläänkään jää merkityksettömäksi, mieltä vailla olevaksi, turhaksi tai hyväksikäytettäväksi materiaaliksi. ”Te olette rukouksenne haltijoita, kun yltäkylläisyytenne ei riistä toisen omaisuutta ja aiheuta hänen kyyneliään, kun kukaan ei jää nälkäiseksi tai ahdistuneeksi teidän täyteytenne seurauksena,” pohti kerran kirkkoisä Gregorios Nyssalainen lukiessaan Herran rukousta.

Arkkipiispa Leo

Kuva: Helsingin ortodoksinen seurakunta

Kirjoitus on julkaistu Ortodoksiviestissä 7/19. Löydät lehden täältä.

Kategoriat Ortodoksiviesti