Erämaakilvoittelijoiden arkea: pelkkä viitta vaatetuksena ja ruoaksi suolaa ja leipää

Onko erämaaisien ja -äitien kertomukset tuttuja? Nykykristityn näkökulmasta he voivat näyttäytyä kaukaisilta pyhiltä ihmisiltä, joilla ei ole kosketuspintaa meidän elämäämme. Voisiko heidän arkielämänsä tarkastelu lähentää meitä pyhiin ihmisiin, jotka elivät myöhäisantiikin ajalla erämaissa? Tämä näkökulma voi auttaa meitä tutkimaan pyhien elämää nyt kuluvalla paaston ajalla. Vietämme 17.3. pyhittäjä Maria Egyptiläisen sunnuntaita. 

 

Keljoja kivistä, ruoaksi suolaa, vaatteena pelkkä viitta – Erämaaisien ja -äitien yksityinen kilvoitteluelämä

Erämaaisien – ja äitien pääasialliset vaikutusalueet olivat Mesopotamia, Syyria, Egypti ja Kappadokia. He halusivat harjoittaa ankaraa askeettista elämäntapaa vetäytymällä erämaihin ja siten erottautua maailmasta. Askesis-sana tarkoittaa harjoitusta, harjoittelemista, tehtävien tekemistä ja suorittamista. Antiikin ajalla askesis vähitellen muotoutui tarkoittamaan kurinalaisuutta. Esimerkiksi urheilijat harjoittivat askeesia noudattamalla kurinalaisesti tarkkoja urheilusuorituksiaan.

Ilmeisesti antiikin ajan askeesiin liitetty kurinalainen elämä kiehtoi erämaaisiä. Erämaaisät harjoittivat omia askeettisia elämäntapojaan fyysisesti ja ruumiillisesti. He ajattelivat ruumiista sekä negatiivisesti, että positiivisesti. Toisaalta he syyttivät ruumista monista ongelmista ja toisaalta he ymmärsivät ruumiinkin tarvitsevan huolenpitoa. Usein kilvoittelu oli ruumiillista, minkä vuoksi sen toimintoja pyrittiin hillitsemään kurinalaisesti. Ortodoksinen uskomme on myös ruumiillista, sillä se koskee muun muassa liturgista elämää ja paastoa. Ruumis osallistuu hengelliseen elämään ja sen ylläpitoon, jossa hyveenä on kurinalaisuus. Esimerkiksi ruumiilla harjoitetaan paastoa, että saataisiin ruumiilliset himot ja halut kuriin. Ruumiilla myös osallistutaan kokonaisvaltaisesti liturgiseen elämään, jossa toisinaan seistään ja toisinaan kumarretaan ikoneita ja lisäksi tehdään vaikkapa ristinmerkkejä.

Myöhäisantiikin ajalla askeettien arkielämästä on tallennettu paljon aineistoa hagiografisessa kirjallisuudessa, jolla tarkoitetaan pyhien isien ja äitien kertomuksista koostettuja kirjoituksia. Usein artikkelit ja kirjoitukset keskittyvät enemmän käsittelemään erämaaisien opetuksia ja elämänviisauksia, jotka auttavat heidän kuulijoitaan tai lukijoitaan edistymään kilvoituselämässä. Sen sijaan vähemmän huomiota on kiinnitetty siihen, millä tavalla he elivät arjessa ja miten heidän arkielämänsä näkyy varhaisissa kirjoituksissa. Tässä artikkelissa tarkastelen erämaaisien ja -äitien arkielämää siinä määrin, kun se näkyy 300–600 luvuilla kirjoitetuissa hagiografisissa teksteissä kuten piispa Palladioksen teoksessa Kilvoittelijaelämää, pyhistä isistä ja äideistä koostetuissa kirjoituksissa kuten Gerontikon ja Jerusalemin patriarkka Sofronin kirjoittamassa Maria Egyptiläisen elämänkerrassa. Näissä kirjoituksissa askeettien arjesta olevat viitteet voidaan jakaa kolmeen ryhmään: askeettien yksittäiset elintavat, elämää luostareissa ja elinkeinoon ja työskentelyyn liittyvät teemat. 

Hagiografiset teokset ovat osana exemplum-kirjallisuutta, jonka tarkoituksena on opettaa esimerkkien tavoin. Ne ovat kirjoitettu, jotta niiden avulla saarnaajat esimerkkien tavoin opettaa moraalia kuulijoilleen. Tarinoiden sisältö on arkista, ja ne kuvaavat tuttuja ilmiöitä ja ovat yksinkertaisia; kertomuksilla voi olla joskus jopa hauskoja ja humoristisia piirteitä. Hagiografeissa on nähtävissä äärimmilleen vietyä itsensä kieltämistä jopa masokistiseen ajatteluun vievää asketismia, jossa ideaalina oli täydelliseen puhtauteen vievä elämäntapa. Tähän elämäntapaan liittyy maailmallisuudesta erottautuminen, jossa kestävyys ja kurinalaisuus koettiin suurena hyveenä.

Usein erämaaisien elämää kuvaavissa kertomuksissa näkyy edellä mainittu kurinalainen elämä myös arkielämässä. Esimerkiksi abba Doroteoksesta kerrottiin, että hän kurinalaisesti kokosi kiviä, joista hän sai rakennettua keljoja muille kilvoittelijoille. Häneltä kysyttiin, miksi hän vielä seitsemänkymmenvuotiaana haluaa rasittaa ruumisparkaansa niin voimakkaasti. Doroteos vastasi: ”Se kuolettaa minua, niin minä kuoletan sitä.” Tällaisella asenteella Doroteos teki arjessaan keljoja, jotta mutkin kilvoittelijat saisivat oman kilvoittelupaikkansa.

Erämaaisien yksityiselämästä mainitaan teemoja kuten pukeutuminen, nukkuminen ja syöminen. Esimerkiksi Kilvoittelijaelämää-teoksessa Isidoros-niminen pappi pukeutui pelkkään viittaan. 

Vaatetuksesta tai oikeastaan vaatetuksen puutteesta kerrotaan Maria Egyptiläisen elämänkerrassa. Maria lähti oman prostituutionsa tähden Egyptin erämaahan kilvoittelemaan ankarasti, sillä hän katui syvästi tekojaan. Siellä hän tapasi neljänkymmenenseitsemän vuoden jälkeen pappi Zosimaksen. Zosimas ei kyennyt katsomaan alastonta Mariaa ja vaati häntä ottamaan oman päällysvaatteensa, jotta he kykenivät keskustelemaan keskenään.

Kilvoittelijaelämää-teoksessa ja Gerontikonissa on erikoisia nukkumiseen liittyviä kertomuksia. Esimerkiksi abba Doroteoksesta kerrotaan, että hän torkahti vain syömisten yhteydessä, jolloin häneltä usein torkahtaessaan tippui leipäpala suusta. Muuten hänestä kerrotaan, että hän ei tahallaan halunnut nukkua missään, vaan halusi kilvoitella työtä tekemällä. Puolestaan Gerontikonissa mainitaan abba Gelasioksesta, että hän nukkui taivasalla.

Erämaaisien ja -äitien syömistottumuksista on runsaasti kertomuksia, että he söivät pääasiassa vain suolaa ja leipää. Esimerkiksi Gorontikonissa pappi Eulogion ja abba Helladios söivät vain suolaa ja leipää ravinnokseen. Heistä abba Helladios usein söi istualtaan ravintonsa, mutta hän ajatteli pääsiäispäivänä, että hän halusi nähdä hieman vaivaa pääsiäisenä, niin hän söi seisaaltaan. Hagiografisessa kirjallisuudessa leimallista oli liharuoasta kieltäytyminen eli kukaan erämaaisä tai -äiti eivät syöneet lihaa. Ankarimpia syömistottumuksia on Kilvoittelijaelämää-teoksen kertomuksessa Heronista, joka tyytyi syömään joka kolmas kuukausi tulemalla osalliseksi pyhään mysteerioon eli ehtoolliseen ja hän söi löytämiään villiyrttejä. Hagiografioissa on myös niitä kertomuksia, joissa olisi hyvä syödä vähän joka päivä. Lisäksi Kilvoittelijaelämää-teoksessa kerrotaan pyhästä Euagrioksesta, että hän ei syönyt mitään ruokaa, joka on tulella paistettua, vaan hän tyytyi raakoihin vihanneksiin, mutta joskus hänen ruumiinsa sairastuttua, hän söi hieman tulessa paistettuja ruokia.

 

 

Luostarielämän arki – ylistystä, rukousta ja työntekoa

Myöhäisantiikin luostareista on kosolti arkeologista ja tekstipohjaista aineistoa – erityisesti Egyptin ja Palestiinan luostareista. Sen sijaan varhaisantiikin luostareista on enemmän tekstipohjaista aineistoa. Dokumentoidut papyrukset ovat osoittaneet, että luostarielämästä on laajasti tietoa kuten askeettien elämästä kaupungeissa ja kylissä, joissa he elivät joko yhteisöissä tai omissa oloissaan eristäytyneenä maailmasta. Luostarielämässä johtajina toimivat abbat, jotka säätivät luostarielämän järjestyksen. Luostarielämän arjessa abbat pyrkivät ohjaamaan oppilaitaan järjestelmälliseen elämäntapaan, jossa aterioidaan yhdessä ja pidetään sekä yhteiset että yksityiset rukoushetket. Lisäksi he pyrkivät ohjaamaan munkkien elämää, että he viettäisivät aikaa keljoissaan rukoilemassa.

Egyptin Valkoisen Luostarin arkkimandriitta pyhä Shenoute (348–465 jKr.) puhui luostareista kirkkoineen, että niissä yhdistyi Jumalan Henki ja ruumis, joka on materiaaleista koostuva kirkko. Luostari kirkkoineen ja munkkeineen edustaa sakraalia tilaa, jossa jumalanpalveluselämä ja ylistäminen toteutuu. Tämän vuoksi munkit muuntautuvat pyhäköksi, joka rakentuu hengellisen huoneen elävistä kivistä pyhää jumalanpalvelusta varten. Siksi luostarit ja niiden munkit muodostavat yhteisön, jossa kilvoitellaan hyveiden saavuttamiseksi, jossa on kyseessä ruumiillinen kurinalaisuuden harjoittaminen ja täydellinen jumalallistumisen saavuttaminen.

Luostareissa elävien askeettien arjesta Kilvoittelijaelämää-teos ja Gerontikon kertovat monipuolisesti. Viittauksia on muun muassa yhdessä syömisestä, tekemisestä ja yhteisestä jumalanpalveluselämästä. Esimerkiksi abba Apolloksen kertomuksessa on lyhyt kertomus pääsiäisjumalanpalveluksen jälkeen tapahtuvasta syömisestä: ”Tuli pääsiäisjuhla, ja kun he olivat toimittaneet jumalanpalveluksen luolassa, he valmistautuivat syömään sitä, mitä heillä oli.”

Luostareissa, jotka sijaitsivat Nitrian vuorella, oli tapana käydä kirkossa vain lauantaisin ja sunnuntaisin. Piispa Palladios kirjoitti, että siellä saattoi kuulla illalla hymnejä, veisuja ja psalmeja, joita laulettiin Kristukselle joka luostarissa. Tästä haltioituneena Palladios tunnelmoi: ”Voi kuvitella tulleensa ilman kohottamana nautinnon paratiisiin.” Hän kirjoitti myös, että kukaan ei syönyt ennen kuin abba Apollos oli toimittanut kiitosrukouksia Kristukselle. Näin he tekivät päivittäin ja Apolloksen ympärille kokoontunut väki kuuntelivat hänen opetustaan aina nukkumaanmenoon asti. Palladioksen mukaan He myös opettelivat joka päivä kirjoituksia ulkoa ja ylistivät Jumalaa lakkaamattomin hymnein. 

Nitrian vuorilla luostareissa oli myös tapana majoittaa vieraita niin kauan kuin halusivat. Kuitenkin viikon jälkeen jokaisen vieraan tuli osallistua työntekoon esimerkiksi puutarhassa tai keittiössä, jotta voisi jatkaa vierailuaan luostarin asukkaana.

 

Erämaisien elinkeinot – köyhien ja vähempiosaisten auttamista 

Hagiografisessa kirjallisuudessa esiintyy myös elinkeinoon liittyviä teemoja. Erämaaisillä oli erilaisia ammatteja ja työmuotoja, joista jotkut ovat tuttuja myös meidän ajassamme. Hagiografisen kirjallisuuden elinkeinoon liittyvät teemat sijoittuvat luostarikontekstiin.

Luostareilla oli tapana erikoistua tiettyjen tuotteiden tuottamiseen kuten puuvillan kehruu, verkkojen ja palmun lehvien punominen. Elinkeinoina olivat myös lampaiden paimentaminen ja toreilla myyminen. Lisäksi kankaista valmistettiin paljon tuotteita kuten laukkuja ja kankaita myös tuotettiin. Esimerkiksi Kilvoittelijaelämää-teoksessa on kertomus Nitriassa asuvista munkeista, joista sanottiin, että he valmistivat omin käsin kankaita, ettei kukaan olisi puutteessa. Nitrian vuorilla tekivät töitä myös leipurit ja lääkärit.

Hagiografisessa kirjallisuudessa kerrotaan myös, että useat askeetit eivät halunneet aiheuttaa murhetta toisille, minkä vuoksi he tekivät esimerkiksi tuuheita metsiköitä toisten käyttöön. Näin teki muun muassa abba Or Kilvoittelijaelämää-teoksessa. Abba Or halusi varmistaa, ettei kenenkään muun veljen tarvitsisi etsiä kauempaa puita käyttöönsä. Myös köyhien avustaminen kuului syvästi erämaaisien ja -äitien arkeen, kuten teki pappi Serapion, josta Palladios kirjoitti. Serapion teki omin käsin töitä elannokseen ja antoi siitä huomattavia osia köyhien avustamiseen. Hän muun muassa järjesti köyhien avustusta lastaamalla laivoja vehnällä ja vaatteilla, joiden määränpäänä oli Aleksandrian köyhät.

Sekä Kilvoittelijaelämää-teoksessa että Gerontikonissa on viitteitä korien punojista, joita olivat muun muassa abba Uales ja abba Megetios. Abba Uales työskenteli korien punojana iltamyöhään, minkä seurauksena häneltä usein tipahti neula maahan. Puolestaan abba Megetios halkoi neulalla palmun versoja, joista hän teki kolme koria päivittäin, mikä riitti hänen elannokseen.

Kilvoittelija-elämää teoksessa on tarkka kuvaus arjen työtehtävistä, elinkeinoista ja yksityisestä elämästä, millä tavalla erämaaisät ja -äidit harjoittivat omia kuuliaisuus tehtäviään luostareissa. Palladios kirjoitti seuraavasti, kun hän kertoi abba Aftonioksen elämästä: 

”Meillä on tapana ravita niitä (karjaa) ruumenilla, vihannesten perkeillä ja kaikilta jääneillä ruoanjätteillä, jotta ne eivät menisi hukkaan. Siat teurastetaan ja liha myydään, ja sairaat ja vanhukset syövät jalat, sillä tulot ovat rajoitettuja ja ihmisiä on paljon. Blemmyesten kansa nimittäin asuu heidän lähistöllään. Työvuorossa olevat nousevat varhain aamulla. Toiset huolehtivat ruoanlaitosta ja toiset pöydistä. Niitä katetaan kolmanteen hetkeen asti ja tarjolle pannaan leipiä, (rikka) sinappia, erilaisia oliiveita, naudanjuustoa, eläinten jalkoja ja pieniä vihanneksia. Voimattomat tulevat kuudennella hetkellä syömään. Heikohkot tulevat seitsemännellä hetkellä, toiset kahdeksannella, toiset yhdeksännellä, toiset kymmenennellä ja toiset myöhään illalla. Toiset tulevat joka toinen, toiset joka kolmas ja jotkut joka viides päivä, niin että jokainen ryhmä tuntee oman hetkensä. Samalla tavalla tekevät he työnsäkin. Joku viljelee maata, toinen puutarhaa, toinen työskentelee pajassa, joku leipomossa, toinen puusepänverstaassa, yksi värjäämössä, toinen nahkurinverstaassa, joku punoo suuria koreja ja joku toinen niin sanottuja vasuja, pieniä koreja. He opettelevat ulkoa myös kaikki Kirjoitukset. Heidän lähellään on neljänsadan naisen luostari, jossa noudatetaan samaa järjestystä, samanlaista vaellusta, mutta ei samanlaista vaatetusta. Naiset ovat Niilin virran toisella puolella, miehet heitä vastapäätä. Jos neitsyt kuolee, toiset neitseet valmistavat hänet hautaukseen ja vievät hänet joen rannalle. Veljet tulevat veneellä ylitse mukanaan palmun ja öljypuun lehviä, vievät hänet psalmeja laulaen toiselle rannalle ja hautaavat hänet omiin hautoihinsa. Paitsi pappia ja diakonia ei kukaan munkeista mene naisten luostariin, ja hekin vain sunnuntaisin.”

 

Loppupäätelmät ja sovellutukset – ”keljojen” rakentamista toinen toisillemme, ja oman työnsä tekemistä Jumalan kunniaksi

 

Vaikka erämaaisät ja -äidit elivät kurinalaista elämää, heillä oli vastaavia tarpeita kuin muilla ihmisillä. He söivät, kävivät kirkossa ja tekivät töitä, jotta he saisivat elinkeinonsa, josta he pystyivät jakamaan myös puutteenalaisessa tilassa eläville ihmisille. Erämaaisien ja -äitien arkielämän tarkastelu voisi opettaa meitäkin sitä, kuinka elää arjessa kilvoitellen ja kurinalaisesti. Esimerkiksi abba Doroteoksen elämä keljojen rakentajana voisi opettaa meitäkin suuntaamaan katseemme itsestämme toisiin ihmisiin. Toisin sanoen pohtia, kuinka rakentaa ”keljoja” muille ihmisille eli olla avuksi toisille.

Erämaaisien ja -äitien yksityiselämän paastokilvoitukset ja muut kilvoitusmuodot saattavat kuulostaa ankaralta maallikon korviin. Kaikissa näissä kilvoituksissa kuten syömistottumuksiin liittyvissä tavoissa on hyvä huomioida, että erämaaisät ja -äidit olivat kokeneita kilvoittelijoita. He kaikki elivät luostariyhteisössä, jossa heillä oli hengellinen ohjaus takanaan. Tämän vuoksi on syytä pohtia oman rippi-isän kanssa, millainen kilvoitusmuoto voisi olla paras toteuttaa. Hengellinen ohjaus on tärkeää, kun pohditaan, kuinka tulisi kilvoitella omassa elämässään. Juuri tämän vuoksi on tärkeää keskustella oman rippi-isän kanssa siitä, kuinka erämaaisien ja -äitien elämän tapaa voisi soveltaa omassa henkilökohtaisessa kilvoituselämässä – varsinkin nyt paaston aikana.

Luostarielämä myöhäisantiikissa voi tuntua hyvin kaukaiselta tämän päivän maallikolle. Kuitenkin kirkkoyhteisöt voitaisiin nähdä vastaavina yhteisöinä kuin luostarit, joissa käytiin tiiviisti jumalanpalveluksissa ja osallistuttiin erilaisiin tehtäviin. Tämän esimerkin innoittamana paaston aikana on hyvä käydä kirkossa säännöllisesti ja voi pohtia, mikä voisi olla oma paikka kirkkoyhteisön sisällä.

Lisäksi erämaaisät ja -äidit työskentelivät erilaisissa elinkeinoon liittyvissä ammateissa, jotta luostarit ja he itse voisivat pysyä toiminnassa. Erämaaisien ja -äitien ammatit lähentävät meitä heihin, sillä he tekivät tavanomaisia töitä, joita mekin teemme tänä päivänä. Mekin voimme palvella Jumalaa tekemällä työtä erilaisten ammattien parissa ja kilvoitella, että tekisimme sen mahdollisimman hyvin.

Erämaaisistä ja -äideistä kerrotut teokset ovat meille paaston aikana rikas ja hedelmällinen puutarha, jossa voisimme viettää aikaa Suuren Paaston aikana.

Pyhät erämaaisät ja -äidit rukoilkaa meidän puolestamme kestämään Suuren Paaston kilvoitukset matkallamme kohti Suuren Pääsiäisen iloa!

 

Porfyrios Kärkkäinen

Kirjoittaja on teologian maisteri Helsingin yliopistosta ja hän osallistuu aktiivisesti seurakuntamme jumalanpalveluselämään seurakuntalaisena ja alttariapulaisena.