15.2.2019

Tulevana sunnuntaina saamme jälleen kerran asettua tuhlaajapojan asemaan kuullessamme kirkoissamme luettavan tuon tutun paaston valmistussunnuntain evankeliumitekstin. Olemme tottuneet pitämään itseoikeutetusti juuri tuota isänsä antaman omaisuuden tuhlannutta poikaa tarinan keskeisenä henkilönä. Samaistumme häneen sekä ennen kaikkea hänen kohtaloonsa.

Niin tärkeä kuin tämä vertaus ja sen elämällemme antama esimerkki onkin, on joskus syytä pysähtyä pohtimaan: Voisiko joku muu kertomuksen hahmo kenties olla vielä merkityksellisempi kuin tuo poika? Tällainen henkilö tarinasta löytyykin. Ilman häntä ei lopputulos olisi ollut se, mikä se oli. Tuo henkilö on poikien isä. Kertomuksen isä tekee kaksikin meidän aikamme käsityksen mukaan täysin poikkeavaa tekoa: Hän antaa puolet omaisuudestaan pojalleen, jonka hän varmasti tietää hävittävän kaiken. Sen lisäksi hän vieläpä ottaa tuon kaiken tuhlanneen pojan takaisin kutsuen häntä jälleen omaksi pojakseen. Tässä on jotain niin käsittämätöntä, että sen täytyy olla erityisen merkityksellistä, kun evankelista on sen tällä tavoin halunnut tuoda luettavaksemme.

Kertomuksen isän toiminnan mahdollistaa isän suvereeni asema. Hän antaa ja hän ottaa. Hän päättää, ketä kutsuu pojakseen. Hänen päätökseensä ei voi vaikuttaa, eikä siitä voi valittaa. Tämän huomasivat molemmat pojat. Tuhlaajapoika oli jo itse päättänyt, ettei häntä kaiken tekemänsä jälkeen voinut enää kutsua isänsä pojaksi. Siitä huolimatta isä teki näin. Pojan omalla toiminnalla ei ollut siihen mitään vaikutusta. Isompi veli puolestaan yritti asettaa rajoja isänsä toiminnalle pyrkien siten asettumaan isän asemaan. Tämän hän teki vain huomatakseen, että isän auktoriteetti teki hänestäkin isän armahtavaisuuden kohteen.

Vertauksen isän armo kuvastaa luonnollisesti Jumalan armoa, jonka jakamisesta päättää yksin Jumala. Siihen emme me ihmiset voi vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisimme. Samaistumisemme yksin tuhlaajapoikaan on väärin siksi, että samalla tulemme itse kuvitelleeksi olevamme tuhlaajapojan kanssa ja kaltaisina automaattisesti oikeutettuja Jumalan armoon. Näin ei kuitenkaan ole. Vertauksen tehtävä onkin osoittaa meille että Jumala, Isä, toimii kuin itse tahtoo – ei niin kuin me tahdomme. Jumalan armo ei ole tasa-arvoista, koska emme voi itse päättää milloin sitä itse olemme ansainneet. Emme myöskään voi päättää milloin joku toinen on sitä ansainnut. Tämän havaitsivat molemmat kertomuksen pojat ja tämän ymmärtäminen on myös meille tärkeää.

Kun kohtaamme elämässämme vääryyttä, sanomme helposti ettei tämä voi olla Jumalasta. Perusteena ajattelullemme pidämme luonnollisesti omaa käsitystämme oikeasta ja väärästä. Jumalan valtakunnassa näin ei kuitenkaan ole: Jumala armahtaa kenet haluaa riippumatta siitä, mitä me ihmiset haluamme. Miten me voimme tietää mikä missäkin tilanteessa on oikein ja mikä väärin?

On vapauttavaa ajatella, ettei minun tarvitse arvottaa kaikkea sekä päättää mikä on oikein ja mikä väärin. Riittää, kun omassa elämässäni pyrin toteuttamaan Jumalan tahtoa kaikessa mitä teen. Näin voimme huoletta jättää tuomarin roolin Kaikkivaltiaalle, joka yksin tietää mikä on minulle ja lähimmäiselleni hyväksi. Tuhlaajapojan vertaus saa siten muuttua mielissämme Armahtavan Isän vertaukseksi, jossa on kaksi erilaista lähestymistapaa. Nuoremman ja vanhemman veljen erilaiset lähestymistavat muistuttavat meitä siitä, että me ihmiset olemme erilaisia ja meillä on erilaiset elämäntilanteet. Jokainen lähestymme Jumalaa omista lähtökohdistamme, mutta yhdessä olemme täysin riippuvaisia Jumalan armosta.

Isä Teo Merras


Ortodoksinen kirkko tiedostaa, kuinka vaikeaa tapojen ja ajattelun muuttaminen on. Tämän johdosta pääsiäistä edeltävään suureen paastoon valmistaudutaan asteittain. Jo neljä viikkoa ennen paaston alkua kirkko muistuttaa sen lähestymisestä. Sakkeuksen sunnuntain jälkeen alkavat varsinaiset valmistussunnuntait, joiden teemat antavat eväitä paaston matkaa varten. Lue lisää valmistussunnuntaiden teemoista Suuri paasto lähestyy -kirjoituksesta.

Kategoriat Kirkkovuosi