Mitä rakastaa, sitä varjelee

Jorman isä oli Aunuksen Karjalasta, missä hän liikkui luonnossa metsästäen, marjastaen ja kalastaen. Hämeeseen muutettuaan isä vei retkille myös pienen poikansa, jonka mieleen elämykset ja kokemukset tarttuivat lähtemättömästi.

Jorman varhaisimpia muistikuvia ovat marja- ja kalastusretket. Kolmivuotiaan onkeen tarttui niin iso lahna, että sekä vapa että poika olivat molskahtaa järveen, jos isä ei olisi tullut avuksi nostamaan suursaalista.

– Kun metsässä pyyt lähtivät lentoon, isä opetti äänet, linnun elintavat ja ympäristön.

Sen korkea vihellys jäi mieleen.

– Mikä lapsena tallentuu muistin kovalevylle, siellä se pysyy.

Jormalla on poikkeuksellinen kuulomuisti. Hän kertoo nyt seitsenkymppisenä kuulevansa yhä mummunsa äänen. Muistiin ovat tallentuneet myös lukemattomat lintujen äänet.

Opettaja vei luontoon

Jorman lintukiinnostus roihahti 1960-luvun alussa Valkeakosken Roukon yhteiskoulussa. Sitä edesauttoi hyönteisistä ja linnuista kiinnostunut biologian opettaja. Hän kuskasi Jormaa ja koulun muita luonnontieteellisen Vapsahaiset-kerhon jäseniä lintu- ja luontoretkille pitkin Valkeakoskea ja sen ympäristöä. Samoilla retkillä kerholaiset oppivat tunnistamaan myös kasveja ja hyönteisiä.

– Into oli suurta, kerhon perustajajäsen kertoo.

Ensimmäiset omat lintuhavainnot Jorma muistaa Lällyn eli Läyliäisten Kaunisniemen leiriltä 14-vuotiaana. Loppijärven vastarannalta huikkaili luhtahuitti. Samana syksynä hän tunnisti lentävän harmaahaikaran mutkalla olevasta kaulasta.

Muisto ensimmäisestä harvinaisuudesta on kotikulmilta Valkeakoskelta. Teinipoika havaitsi Lotilanjärven laidalta Suomen ensimmäisen sisämaahan lentäneen tundrahanhen, jota silloin kutsuttiin isokiljuhanheksi.

Maamme lintuharvinaisuuksien vahvistajat Helsingissä eivät olleet uskoa pojan havaintoa.

– Väittivät kesyhanheksi, mutta pakko oli uskoa, kun esitimme erään kerholaisen ottaman kuvan.

Kotimaakunnan lintujen jälkeen Jorma opetteli merenrantojen kymmenet kahlaajalajit ja liejukoiden piipertäjät Porin Yyterin tasaisissa maisemissa, missä hän seurasi lintujen rengastusta.

– Kun lintuun kiintyy, oppii tuntemaan sen tavat ja esiintymisympäristön. Linturetkillä oppii aina jotakin uutta linnuista ja luonnosta.

Kirjoittaen vaikuttamista

Luontointoa vahvisti myös muiden luottamus Jorman lintutietämystä kohtaan. Jorma kirjoitti suosittuja lintupakinoita Valkeakosken Sanomiin, ja usein häntä myös haastateltiin linnuista. Se oli hänen tapansa vaikuttaa ja lisätä ihmisten lintutuntemusta.

Jorma ei lähtenyt mukaan 1980-luvulla ympäristöaktivismiin, vaikka olikin apuna järjestämässä ensimmäistä Hämeenlinna-Pori-soututempausta. ”Saastesoudulla” vaadittiin puhtaampaa Kokemäenjoen vesistöä, jota metsäteollisuuden ja yhdyskuntien jätevedet olivat lianneet.

Koijärvelläkin Jorma kävi kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta päiväseltään. Lintumiehenä hän piti hyvänä, että lintujärven kuivatusta vastaan osoitettiin mieltä. Suomessa ennennäkemättömällä tavalla nuoret kahlitsivat itsensä kettingeillä kaivinkoneeseen, ja paikalle oli kutsuttu poliiseja.

Ympäristömuutokset näkyvät linnuissa

Ympäristömuutokset näkyvät linnustossa. Monimuotoisuus on kärsinyt. Syitä on monia: maa- ja metsätalouden tuotantotapojen muutokset, vesien rehevöityminen ja särkikalavaltaistuminen, pienpedot ja metsästys; metsien yksipuolistaminen yhdelle puulajille.

– En ole kuullut lempilintuani peltosirkkua kymmeneen vuoteen.

Peltosirkku ja keltavästäräkki tarvitsisivat elinympäristökseen lehmien lyhyeksi syömää nurmea samoin kuin myös harvinaistunut kottarainen.

– Olen kiitollinen, kun kuulen keväällä kottaraisen vihellyksen.

Imatralle vuonna 1985 muutettuaan Jorma on todennut, että vesilinnuista on vähentynyt nokikana. Punasotka on taantunut uhanalaiseksi vain kahdessakymmenessä vuodessa. Runsastuneet särjet kilpailevat vesilintujen kanssa samasta ruuasta eli pohjaeläimistä.

Vesilinnusto on kärsinyt myös pahaäänisten naurulokkiyhdyskuntien kuihduttua. Lokit ovat varjelleet yhdyskunnissaan pesiviä muita lintuja. Nyt ei ole rääkyjiä varoittamassa vaarasta, munat jäävät peittämättä ja päätyvät runsastuneiden varisten suuhun. Munia ja poikasia rosvoavat myös vieraslajit, supikoirat ja minkit.

Monet muutokset yhdessä taannuttavat luontoa.

– On orpo olo. Ymmärrän, miksi Pentti Linkola kyynistyi.

Jorma tunsi Pentti Linkolan pintapuolisesti, samoilla seuduilla kun asuivat. Linkola kalasti Vanajavedellä ja tarkkaili lintuja.

– Ei ollut ketään sen veroista lintuharrastajaa kuin Linkola.

Hälyttävistä muutoksista huolimatta on myös toivoa. Superharvinaisuus, heinäkurppa, on alkanut pesiä jälleen Suomessa. 1940- ja 50-luvulla loppuun metsästetty lintu on palannut muutamin parein. Ihminen voi auttaa kurppia hoitamalla sen pesimisympäristöä eli ranta- ja heinäniittyjä.

Ei pidä olla ahne

Raamatussa sanotaan, että maa on annettu viljeltäväksi ja varjeltavaksi. Mitä lintumies ja diakoni tästä ajattelee?

– Se on suuri viisaus. Ei pidä olla ahne. Elämäntapa on valinta. Ei kuluteta niin paljon. Kierrän kirpputoreilla ja kierrätän. Olen lentänyt ehkä kymmenen kertaa elämässäni. Tykkään lihasta, mutta ei sitä joka päivä tarvitse syödä.

Hän muistuttaa, että kirkolla on paastokäytäntö. Ei lihaa keskiviikkoisin ja perjantaisin. Lisäksi toistuvat paastojaksot pitkin kirkkovuotta.
Seurakunnat ja seurakuntalaiset voisivat tehdä Jorman mielestä enemmän kuin vain käyttää Reilun kaupan kahvia. Seurakuntalaiset voisivat tulla kirkkoon kimppakyydeillä. Lapsi- ja nuorisotyössä pitäisi lisätä lasten ympäristötietoisuutta.

Jorman monikymmenvuotisen luontokokemuksen voisi kiteyttää: mitä ymmärtää, sitä rakastaa ja haluaa varjella.

– Kun ollaan leireillä luonnonhelmassa, lapsille kerrottaisiin luonnosta. Siitä se voisi lähteä pienestä, kuten minullakin.

Teksti ja kuva: Anne Kärkkäinen

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 5/20.