– ennen tuloani seurakuntaan töihin – kuvittelin yhteishengen suurin piirtein kuolleen nyky-Suomesta. Olen kuunnellut junissa ja kahviloissa, kuinka ihmiset juttelevat keskenään ”jokainen huolehtikoon vain itsestään” -hengessä. Minulle on kerrottu tarinoita siitä, kuinka urheiluseuroihin ei saada enää talkooväkeä. Tiedän, että monet vanhukset muistelevat aikaa, jolloin joku vielä ehti käydä katsomassa.

Luulin, että epäitsekkyyttä pidetään lähinnä tyhmyyden merkkinä. Kuka järkevä ihminen uhraisi aikaansa ja energiaansa toisten auttamiseen, kun omissakin asioissa on aivan tarpeeksi setvimistä?

Onneksi olen ollut osin väärässä. On hienoa huomata, että seurakunta on vakuuttavalla tavalla epämuodikas paikka. Ihmiset venyvät yhteisen hyvä edessä. Kirkon palveleminen on monelle kunnia-asia. Tämä lehti muistuttaa siitä.

Seurakunnassa tehdään uskomattoman paljon työtä, josta saa palkaksi enemmänkin hyvän mielen kuin rahaa. Vapaehtoisia tapaa seurakunnan keittiöistä kahvipannujen ääreltä. Heitä on kirkkosaleissa kuoroissa ja alttaripalvelijoina. Jotkut käyvät vain pitämässä yksinäisille ihmisille seuraa. Toiset istuvat auttavan puhelimen päässä kuuntelemassa soittajien murheita.

Vapaaehtoisia on niin monessa mukana, että kaikkia ei pysty millään mainitsemaan. Mutta toivottavasti kiitos tavoittaa jokaisen - ansaittu kiitos.

Yksi ryhmä on mainittava vielä erikseen: Ortodoksiviestin tämäkin numero olisi vain surkean ohut läpyskä ilman palkatta työskentelevien kirjoittajien ja kuvaajien korvaamattoman arvokasta panosta.

Kiitos jokaiselle! Ja oikein mukavaa ja rentouttavaa kesää!