ORTODOKSISESSA KIRKOSSA ON paljon ikoneita ja muuta kirkkotaidetta. Kirkkomme liturgia on värikäs ja näytelmällinen. Se tuo näkymättömän näkyväksi esteettisin eli aistein havaittavin ilmaisukeinoin siinä, missä läntiset kirkot puhutun sanan ja saarnan kautta. Kaikkia aisteja puhuttelevassa ilmaisukielessä on ortodoksisen kirkon voima nykypäivänä, jolloin moni on väsynyt puhutun ja kirjoitetun sanan tulvaan. Pelkistetysti voisi sanoa, että televisio toi kirkkomme jokaiseen kotiin. Niin vahva on ollut nykymedian kuvallinen vaikutus.
Uusi kiinnostus ortodoksiseen kuvamaailmaan on syvässä mielessä myös paluuta ihmisyyden syvyysulottuvuuksiin. Onhan ihminen paljon enemmän kuin sanoja, rationaalista ajattelua tai logiikkaa.
Esteettiset arvot ovat merkittävä osa ihmisen arvomaailmaa. Jokaiselle on yksilöllisen kasvun ja kehityksen kautta muotoutunut oma tapansa ja kykynsä nähdä, kuulla, tuntea. Jokaisella meistä on siksi vahvoja mielipiteitä niiden suhteen.
Monella meistä on näkemys siitä, kuka Miss Suomi -kilpailussa on tämän vuoden kaunein tai minkä euroviisun olisi pitänyt voittaa. Valitsemme vaatteita, huonekaluja, autoja ja muita käyttöesineitä useinkin niiden meitä viehättävän kauneusarvon mukaan. Olipa kyse arkielämästä tai taidenäyttelystä, kauneus ja taide tekevät meistä tuomareita.
Viime aikoina yleiseen tietoisuuteen kohonnut ja jo kaikkia koskettava ilmastonmuutos seuraamuksineen ja materiaalisen kulutuksen kritiikki sekä kasvava ympäristötietoisuus ovat nostaneet huomion kohteeksi kestävän kehityksen vaatimukset, ympäristöarvot ja yksinkertaisuuden ihanteen.
Mutta onko tämä virtaus saanut jo sijaa ortodoksisessa kirkollisessa miljöössä?
Vastaus on EI, valitettavasti aina. Muun muassa uusissa liturgisissa vaatteissa ja muissa tekstiileissä kiiltoa tuovat metallikimalteinen keinokuitu, muovi, lasipalat ja keinohelmet. Kun ”saadaan halvalla” Kreikasta ja Venäjältä, hiippakuntiin, seurakuntiin ja luostareihin tuodaan surutta kitschiä (esteettisesti, muodoltaan ja materiaaliltaan ala-arvoista tavaraa).
Tässä on kasvava ristiriita. Ajatelkaapa vaikka monia sodan jälkeen niukoilla resursseilla rakennettuja tsasounia. Niiden pelkistetty harmonia antaisi oivallisen kehyksen liturgiselle liikkeelle ja kirkon mystiselle kosketukselle. Kumminkin useimmat niistä on sisustettu tuontitavaralla uudelleen kirkoiksi. Uusin villitys on kopiolinjan ikonostaasien tuonti Venäjältä.
Aiempina aikoina sentään uudet taiteelliset kokeilut herättivät tervetullutta väittelyä ja tuuletustakin. Tuttu esimerkki on 1970-luvun lopun keskustelu uudesta suomalaisesta ikonitaiteesta, jota onneksi ei saatu piispalliseen valvontaan. Seurauksena on ollut suomalaisen ikonimaalauksen upea renessanssi. Tosin tämän rinnalla monet taidekiistat kirkkomme ulkopuolella ovat olleet sata kertaa rajumpia. Ajatellaanpa vaikka Havis Amandan patsasta Helsingin kauppatorilla 100 vuotta sitten.
Onneksi kirkon hengellinen perintö on kestänyt kaiken ulkonaisen krääsän. Uskon, että seuraava sukupolvi kantaa sen kirpputorille. Sitä ennen kuitenkin meidän on vakavasti palattava kirkkomme hengelliseen ytimeen ja haettava sieltä suuntaviivoja. Yksi lähtökohta voisi olla pohtia, mitä filokalia, kirkkomme suurin hengellinen lahja, tarkoittaa kokonaisvaltaisesti meille itsellemme, mitä tämän päivän maailmalle.
Filokalia sanana kirjaimellisesti tarkoittaa ”rakkautta kauneuteen”. Se on nimenä idän kirkon hengellisen opetuksen syvimmälle viisiosaiselle kokoomateokselle, jonka nunna Kristoduli on ansiokkaasti suomentanut.
Siltä pohjalta on yksinkertaista palauttaa mieliimme, miten kauneus, pyhyys ja rakkaus Jumalaan ovat kristillisen uskon luovuttamatonta ydintä. Mitä aidommin tämä ilmenee myös kirkon kaunistuksessa ja meidän omassa elämässämme sitä ilmaisuvoimaisempaa se on.
Karjalaisuus toi toisen maailmansodan aikana iloisia ja heleitä värejä suomalaiseen kristillisyyteen. Tämän perinnön säilyminen tulevina vuosina on riippuvainen siitä kuinka kestäviä, läpinäkyviä ja uskottavia meidän ”taideteoksemme”, kirkkomme, niiden esineistö ja tekstiilit, ovat.
Esteettiset arvot ja kauneus ovat sikäli mielenkiintoisia, että niitä harvoin ihminen kykenee perustelemaan rationaalisesti. Tästä näkökulmasta kauneus on myös tärkeä osa mystiikkaa. Parhaimmillaan kauneus ilmaisee meille jotain salattua, ja samalla muodostuu ihmeellisellä tavalla yhteys meidän ja kauneutta ilmaisevan ilmiön välille. Olisiko Feodor Dostojevski ajatellut juuri tätä, kun hän sanoi: kauneus pelastaa maailman.
| |
METROPOLIITTA AMBROSIUS
| |